Pandoran lipas

Palstan käyttäjät voivat kertoa tarinansa

ViestiKirjoittaja Pandora » 02 Marras 2009, 14:48

Olen miettinyt itseäni paljon ja ennenkaikkea sitä millä tästä suosta pääsisi ylös. Mitä minä voin tehdä?

Lihakseni on melkolailla surkastuneet, niille pitäisi tehdä jotakin, jos hyviä vinkkejä on olemassa niin vastaan otetaan. Opettelu siitä, mitä hermosto kestää ja mikä on liikaa on melkoisen hankalaa, etenkin, kun vointi vaihtelee ja oireet monesti tulevat jälkikäteen. Sitä mitä tänään voi tehdä ei välttämättä huomenna voi ajatellakaan.

Olen miettinyt eri hoitomuotoja, lymfa on useassa otteessa pullahtanut eteeni, nyt saisin kotiini lymfahoitajan, mutta uskallanko kokeilla sitä onkin aivan eri asia, olenko valmis ottamaan enää yhtäkään riskiä, jotenkin tuntuu, että kohtauksien vaikutus elimistöön on niin raju, että kroppani ei kestä sitä enää kauaakaan. Viimeisen kohtauksen jälkeen toipuminen kesti melkoisesti ja jälkikrampit sattuivat ja käveleminen oli niin mahdotonta niin monena päivänä, että sitä on iskenyt melkoinen suojeluvietti päälle ja ei tiedä haluaako enää ottaa riskejä.

Toisaalta, aika on pahin viholliseni, jotakin on tehtävä, kun vain tietäisi mitä.

Ruokailu on yksi, jolla voin vaikuttaa paljon, jo pelkkä painon pudotus helpottaa elimistöni taakkaa. Mutta voiko ruokavaliolla parantaa tai kuinka paljon sillä voi oloa helpottaa. Uskon, että aika paljonkin. Pitäisi vain selvittää joltakin ravintoterapeutilta tai asioihin perehtyneeltä mitä kannattaisi suosia ja mitä ei. Netissä on mielettömästi asiaa, mutta sen selvittäminen, mikä on hyväksi ja mikä huuhaata on melkoinen työ etenkin kuin istuminen ja näytöltä luku on hyvin rajoitettua, no onneksi on tulostin ja rajaton määrä aikaa käytettävissä.

Mieleni puolestaan, sen suhteen en ole huolissani, ajatukseni, olotilani on tasapainossa ja pystyn kyllä sen puolen hallitsemaan. Olen oppinut, että kaikki moska mikä vähääkään liikkuu päässä pitää kirjoittaa ja ajatella pois. Sen tässäkin ketjussa on taatusti saanut lukea. Mutta kun on rehellinen, myöntää ne pahimmatkin ajatukset ne eivät jää enää elämään vaan haihtuu pois. Jokainen kerta. Ja jokaisen kerran jälkeen on askeleen voimakkaampi. Ei tämä helppoa ole, eikä tule pitkään aikaan olemaankaan ja jotenkin tuntuu, että pienikin vastoinkäynti vaikuttaa normaalia suuremmalta.

Aivan kuten surumme pienestä saalistajastamme, perheen ilopilkusta ja temperamentikosta. Kuinka kaipaakaan sitä raivostuttavaa tapaa herätä keskellä yöllä siihen, että joku puri varpaitani, kuinka sitä yritti kestää, kun tiesi, että se on kissamme tapa osoittaa rakkautta ja suurinta hellyyttä. Siitä on jo kolme päivää, kun pienokaisemme katosi. Saalistajasta taisi tulla saalis lähistöllä asuville pedoille. Mutta toivo elää, ehkä se vuoden ikään päästyään päätti lähteä valloittamaan maailmaa ja palaa, kun reviiri on riittävän suuri. Ehkä. Siihen asti me kaipaamme ja toivomme parasta.

Ja jatkamme elämäämme vaikka laumastamme yksi puuttuu. Ja jatkamme sitä sillä tasolla mihin kykenee, tänään kykenen melko paljoon, jaksoin viedä leivät kanoille, heittää kaneille porkkanat ja hakea postin ilman, että se tuntui liian raskaalta. Jaksoin tehdä harjoitukset loppuun asti, jopa kaularangan venytyksen, joka edelleenkin kertoo, että pahasti on jokin vialla. Nukuin levollisen yön ja edelleen kestän kipuni, kun suojajännitys on hieman lauennut niin takaraivossa tuntuu, mutta ei pahasti. Jalkoja särkee, polttaa enemmänkin, mutta siihen on tottunut.

Tänään herätessäni kokeilin makaa sängyssä jalat ja kädet suorana, en ollut tajunnutkaan kuinka vaikeaa se on, koska viimeksi sitä olen uskaltanut edes koskea. Mutta sain itseni rennoksi, pystyin sivuuttamaan kivun. Olen siitä aika ylpeä. Älkääkä kukaan ajatelko, että paikallaan makaaminen voisi olla saavutus, minulle se oli.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 02 Marras 2009, 17:34

Pandora kirjoitti:Olen miettinyt itseäni paljon ja ennenkaikkea sitä millä tästä suosta pääsisi ylös. Mitä minä voin tehdä? Lihakseni on melkolailla surkastuneet, niille pitäisi tehdä jotakin, jos hyviä vinkkejä on olemassa niin vastaan otetaan. Opettelu siitä, mitä hermosto kestää ja mikä on liikaa on melkoisen hankalaa, etenkin, kun vointi vaihtelee ja oireet monesti tulevat jälkikäteen. Sitä mitä tänään voi tehdä ei välttämättä huomenna voi ajatellakaan.


Jeps, näinhän se on ! Mun vinkkini on seuraava, suoraa siis fyssarin suusta: "lihasvoiman ja kestävyyden palauttaminen on viimeisenä edessä. Hermosto pitää saada ensin kuntoon, koska lihakset ei pelitä, ennen kuin hermotus toimii. Eli lihasvoima/motoriikka/koordinaatio palautuu, kun hermosto palautuu. Ja samassa tahdissa voi sitten aloittaa sen vesikävelyn, joka on tuossa vaiheessa melkein ainoa mahdollinen liikuntamuoto ilman tärähdystä ja ilman liian kovaa hermokudoksen venytystä".

Pandora kirjoitti:Olen miettinyt eri hoitomuotoja, lymfa on useassa otteessa pullahtanut eteeni, nyt saisin kotiini lymfahoitajan, mutta uskallanko kokeilla sitä onkin aivan eri asia, olenko valmis ottamaan enää yhtäkään riskiä, jotenkin tuntuu, että kohtauksien vaikutus elimistöön on niin raju, että kroppani ei kestä sitä enää kauaakaan. Viimeisen kohtauksen jälkeen toipuminen kesti melkoisesti ja jälkikrampit sattuivat ja käveleminen oli niin mahdotonta niin monena päivänä, että sitä on iskenyt melkoinen suojeluvietti päälle ja ei tiedä haluaako enää ottaa riskejä. Toisaalta, aika on pahin viholliseni, jotakin on tehtävä, kun vain tietäisi mitä.


Tiedän tuon tunteen, kun tuntuu koko ajan siltä, että jotain täytyy tehdä ja ei silti, tiedä, mitä uskaltais. Sit aina palaan siihen, mitä lääkäri sanoi ekalla kerralla, kun pommitin häntä ei hoidosta ja höntyilin kauheella vauhdilla eteenpäin. Eli jossei tiedä, mitä pitäis tehdä, useimmat kokeilut ja epäjohdonmukainen linja usein heikentää kokonaisparanemisen mahdollisuutta. Ainakin itse huomaan näin olevan! Mutta tietty taas jälkikäteen. ;) Jos en olisi juossut hieronnoissa, OMT:ssä ja päätä painelevilla kiinalaisen lääketieteen muka-tohtoreilla, yläniskan nivelsiteet ei olisi nyt väljät. Mutta ei voinut tietää, ennen kuin kävi Penttisellä ja kuuli. Jos olisin sinä, pyrkisin minimoimaan riskit. Vaikkakin se tarkoittaisi sitä, että antaa vaan ajan parantaa, eikä tee mitään, kunnes tutkimukset on loppu ja joku ammattilainen, oli se sit Huhmar, Penttinen tai joku muu huippu, osaa antaa suunnan, jota kokeilla ja jolla pysyä.

Pandora kirjoitti:Ja jatkamme elämäämme vaikka laumastamme yksi puuttuu. Ja jatkamme sitä sillä tasolla mihin kykenee, tänään kykenen melko paljoon, jaksoin viedä leivät kanoille, heittää kaneille porkkanat ja hakea postin ilman, että se tuntui liian raskaalta. Jaksoin tehdä harjoitukset loppuun asti, jopa kaularangan venytyksen, joka edelleenkin kertoo, että pahasti on jokin vialla. Nukuin levollisen yön ja edelleen kestän kipuni, kun suojajännitys on hieman lauennut niin takaraivossa tuntuu, mutta ei pahasti. Jalkoja särkee, polttaa enemmänkin, mutta siihen on tottunut.


Tuollaisista pienistä arkisista asioista, kuten vaikka eläinten ruokinnasta saa paljon voimaa ja iloa! Toki se ketuttaa, kun tekeminen rankaisee jälkikäteen, mutta pakko se on välillä tehdä jotain, ettei ihan nuupistu. :) Meneekö jalkasärky koskaan pois vai onko sekin jatkuvaa? Mikä on muuten kaularangan venytysliike, josta mainitsit?

Pandora kirjoitti:Tänään herätessäni kokeilin makaa sängyssä jalat ja kädet suorana, en ollut tajunnutkaan kuinka vaikeaa se on, koska viimeksi sitä olen uskaltanut edes koskea. Mutta sain itseni rennoksi, pystyin sivuuttamaan kivun. Olen siitä aika ylpeä. Älkääkä kukaan ajatelko, että paikallaan makaaminen voisi olla saavutus, minulle se oli.


Joo, ei ole helppoa. Sama kuin venyttäis kokoonrypistynyttä kuminauhaa. Mutta pointtihan on, että tuotapa täytyykin välttää. Mulle ainakin suoraan sanottiin, että kaikkea venytystä, molemmista päistä, täytyy välttää, koska venynyt hermorunko ei kestä enempää venytystä. Sikiöasento tai jalat koukussa on suosikkeja. Ja etenkin, jos suorassa makaaminen sattuu, sitä ei sais tehdä. Tässäkin pitää luopua siitä ajattelusta, että tekee kaikkea, vaikka ne sattuukin tai vaikkeis pystyiskään. Joka kerta kun vetää ittensä kipukynnyksen yli tai tekee jotain, mitä ei oikeesti pysty, niin kunto meneekin alaspain. Ja kyl itselläänkin on vielä 1,5 vuoden jälkeen päiviä, jolloin en voi olla kuin kippurassa. Mut mitäpä sillä väliä. Sit ollaan. :) Se on sentään puoli voittoa, että pystyy jo olemaan staattisesti paikoillaan, koska sekään ei onnistunut aluksi sitten niin mitenkään...

Tsemppiä! Toivottavasti ajasta tulee sun ystävä sen sijaan, että se ois vihollinen. :)
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 02 Marras 2009, 20:51

Samaa "kylmää suihkua" sain fyssarilta, tosin minä kapinoin siihen menemällä kuumaan suihkuun... Saanee riittää tämän kerran kapinoinniksi. Kuulemma pare olisi, että ottaisi rauhassa ja unohtaisi kaikenmaailman selvittelyt miksi olen sairas ja mitä voin itselleni tehdä, se on kuulemma aivan turhaa tässä vaiheessa, huoh, sanon minä. Hyvästi lymfa, ehkä joskus sitten...

No, jotakin sentään, saan kuulemma kuntopyöräillä ilman vastusta hyvin hyvin varovasti, kunhan joku on kotona, vesikävelykään ei ole suotavaa, kun ei tiedä miten elimistö reagoi kokonaisrasitukseen ja jos vedessä saan kohtauksen niin se onkin sitten pahempi juttu. Tuo kuntopyöräily, ihan oikeasti lonkat vastustaa liikettä melkoisesti, ihan kun ne ei tunnistaisi, että jalat voivat pyöriä moisessa värkissä vaan pistävät kampoihin tosissaan, aivan kuin kävellessä joskus vastus on melkoinen, no tämän päivän saldo oli 5 varovaista pyörähdystä molemmilla jaloilla, sitten iski lähes pakokauhu, huomenna on otettava hieman varovaisemmin, jos se enää on mahdollista, kai lonkat joskus tunteeseen tottuu uudelleen, olenhan nyt ennenkin osannut pyöräillä.

Minulla onneksi on se etu puolellani, että on asiantuntijoita, jotka vastaa enkä ole ehtinyt väärillä hoidoilla itseäni turmella enkä aiokaan. Kärsivällisyys on vain joskus hukassa etenkin kun olo menee takapakkia. Tosin olen nyt ajatellut, että kun seuraavan kerran on liian tukalaa olla kotona niin ehkä on ihan hyväkin mennä sairaalan ensiapuun, jos ne vaikka ottaisivat tosissaan, kun heitä tarpeeksi usein käy häiritsemässä. Oikeastaan toivoisin, että minulle tehtäisiin kokonainen sarja psykologisia testejä, jotta viimein pääsisin siitäkin leimasta eroon, mutta ehkä se on se viimeinen oljenkorsi sitten, onhan se hyvä, että mielenterveystoimistollekaan ei kelpaa.

Jalkojen särkykin vaihtelee, aivan kuin kaikki muukin. On se välillä poiskin, mutta sitä ei voi ennustaa koska ja miksi. Niin makuuasennossa selällään pää tyynyllä laitan päätä hieman leukaanpäin ja lasken 20 kymmeneen, jos pystyn. Kuulemma on esimakua päänkannatteluun tulevaisuudessa.

Niin kai se on hyvä välttää venytystä, mutta itseasiassa välillä jalkoja kivistää sen verran, että tuntee kuinka hyvää liike tekee, minulle pelkkä makaaminen tekee osittain vain lisää kipuja ja toisaalta vaikka se oma teoria onkin niin minusta, kun venytys ei aiheuta hermojännitystä vaan tunnistaa, että lihakset pyrkivät rentoutumaan ja kun se ei tuo jännitettä niskaan niin se tekee itseasiassa kokonaisololle hyvää niin ei se voi olla kovin pahasta. Se ero onko kipu lihasjännitettä vai hermoista on kuitenkin aika selkeä. En tiedä onko tämäkään järkevä looginen ajatusketju, mutta jotenkin sitä on oppinut tietyissä asioissa luottamaan vaistoihin. Eikä tänään tuosta ole mitään haittaa ollutkaan.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja Pandora » 08 Marras 2009, 01:58

Kyllähän minä tiedän, että on vain uskallettava alkaa nukkumaan, kyllähän minä tiedän, että en voi vältellä sitä enää kauaa, en jaksa olla ylhäällä ja on vain toivottava parasta.

Enhän minä ennenkään ole pelännyt, ehkä kohtaus ei ole edes niin paha. Ja sittenhän se on taas koettu. Mutta totta puhuen, minä pelkään. Siksi olen ylhäällä. Niin pelkurimaista se on myöntää.

Kaksi viikkoa sain olla rauhassa, viikon siitä jopa suht hyvässä kunnossa. Aloin taas luottaa elämään, kunnes tänään käytin koirat pihalla ja kaaduin jälleen kerran. Ja tarvitseeko sitä muuta sanoakaan.

Lihakset huutaa hallelujaa, yläselkä on hyvää vauhtia menossa jumiin, jalat jäykistyy ja niska kiristyy. Hermot saivat aimo täräyksen. Kun aiemmin yritin nukkua kouristukset alkoivat hiljalleen, nousin pelkurimaisesti ylös. Ylhäällä ollessa jalat ovat jännittyneet ja vaikka niihin omalla tavalla sattuu kohtaus pysyy poissa, se on kärsivällinen ja odottaa vuoroaan.

Että minä vihaan omaa elimistöäni, tälläisinä hetkinä sitä vain haluaisi kaiken olevan ohi. Sitä on vain kestettävä ja toivottava, että tämä kerta ei olisi yhtä vaikea kuin edellinen. Saahan sitä toivoa mitä haluaa.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 08 Marras 2009, 02:26

Pandora kirjoitti:Kyllähän minä tiedän, että on vain uskallettava alkaa nukkumaan, kyllähän minä tiedän, että en voi vältellä sitä enää kauaa, en jaksa olla ylhäällä ja on vain toivottava parasta.

Enhän minä ennenkään ole pelännyt, ehkä kohtaus ei ole edes niin paha. Ja sittenhän se on taas koettu. Mutta totta puhuen, minä pelkään. Siksi olen ylhäällä. Niin pelkurimaista se on myöntää.


Höpön löpö. Kuka tahansa pelkäisi. Mikään ei ole kauheampaa kuin tajuta, ettei edes nukkuessaan saa olla oireista vapaa vaan päinvastoin, ku rentoutuu, kaikki karseudut hyökkää ja voimalla. Huomasin taas eilen illalla, kuinka karsealta tuntuu yrittää nukahtaa, kun nuppi räjähtää kaikissa asennoissa.

Pandora kirjoitti:Kaksi viikkoa sain olla rauhassa, viikon siitä jopa suht hyvässä kunnossa. Aloin taas luottaa elämään, kunnes tänään käytin koirat pihalla ja kaaduin jälleen kerran. Ja tarvitseeko sitä muuta sanoakaan.

Lihakset huutaa hallelujaa, yläselkä on hyvää vauhtia menossa jumiin, jalat jäykistyy ja niska kiristyy. Hermot saivat aimo täräyksen. Kun aiemmin yritin nukkua kouristukset alkoivat hiljalleen, nousin pelkurimaisesti ylös. Ylhäällä ollessa jalat ovat jännittyneet ja vaikka niihin omalla tavalla sattuu kohtaus pysyy poissa, se on kärsivällinen ja odottaa vuoroaan.


Kaksi viikkoa on paljon, mutta eipä tosiaan enää lohduta! Voin vain kuvitella. Tulee ni mieleen se oma autotörttöily vuosi sitten, mistä tää yläniskahelvetti sit alkoi. Tässäkin taas Karmanlaki puuttuu selkeesti peliin. Mitenköhän sitä pitäis olla, ettei telos itseään aina uudestaan ja uudestaan? Meikä meinas kaatua tänään kotonaan, koska olin jättänyt lattialle paidan. Jumalauta sentään. Alkeellisin virhe, mitä meitsi voi tehdä. Onneks sain seinästä kiinni ja oli lenkkarit jalassa, ni selvisin. Mutta lähellä oli, ettei tullut pari vuotta helvetintuomioo lisää. Toi jäykistyminen on niin hanukasta, ja kun ei sitä pysty estään millään, jos hermot on pelästyneet...

Pandora kirjoitti:Että minä vihaan omaa elimistöäni, tälläisinä hetkinä sitä vain haluaisi kaiken olevan ohi. Sitä on vain kestettävä ja toivottava, että tämä kerta ei olisi yhtä vaikea kuin edellinen. Saahan sitä toivoa mitä haluaa.


Samoin. Vihaan paskaa säkääni, vihaan paskaa kehoani ja ennen kaikkea vihaan sitä tyyppiä, joka tämän kaiken paskan on mulle, sulle ja muillekin suonut. Siellä jossain joku naureskellen vetelee meidän sätkynukkejen naruista ja nauttii, kun näkee meidän kärsivän. Nyt kone pois, tai pää räjähtää uudestaan! Kuullaan. Tsemppiä!
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 08 Marras 2009, 16:49

Viiteen asti sitä tuli valvottua, maattua ja välillä noustua, kun krampit ja kouristukset alkoivat. Jännä juttu, kun sitä viimein uskaltautui nukkumaan niin ei tuo kohtaus tullut sitten päälle, tyytyi vain kouristelemaan muutaman kerran.

Tosin olo on tänään sen mukainen, ei onneksi niin paha kuin kohtausten jälkeen, mutta kipu ja jäykkyys on vaan melkoinen, mutta enpähän viitsi sairaalaan mennä sikainfluenssaa hakemaan, on tästä ennenkin noustu, niin miksi ei tänäänkään.

Eilisestä selkä ja vasen puoli ilmeisesti jonkin verran sai enemmän aihetta oireiluun, mutta aika sen sitten näyttää...
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 08 Marras 2009, 20:19

Pandora kirjoitti:Viiteen asti sitä tuli valvottua, maattua ja välillä noustua, kun krampit ja kouristukset alkoivat. Jännä juttu, kun sitä viimein uskaltautui nukkumaan niin ei tuo kohtaus tullut sitten päälle, tyytyi vain kouristelemaan muutaman kerran.


Oih, tuo oli hyvä kuulla! Ettei tullut ni pahana. Toivottavasti ei kuulu perästäkään. :)

Pandora kirjoitti:Tosin olo on tänään sen mukainen, ei onneksi niin paha kuin kohtausten jälkeen, mutta kipu ja jäykkyys on vaan melkoinen, mutta enpähän viitsi sairaalaan mennä sikainfluenssaa hakemaan, on tästä ennenkin noustu, niin miksi ei tänäänkään.


Correct! Sama täällä. Aika suuri syy saisi olla, että lähtisin nyt saikkulaan... Never. Mietin jo huomisen piikityksenki väliin jättämistä, mut täytyy nyt katsoa, mihin suuntaan olo menee. Nyt pikkuisen parempi, mut huomenna voi olla taas mitä vaan. ;)
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 09 Marras 2009, 17:20

Viime päivinä on alkanut tuntua siltä, että tämä ketju ei ole enää palvellut minun tarpeitani. Jotenkin tekstini ovat olleet liian henkilökohtaisia foorumin imagoon nähden ja minulla on ollut tarve kirjoittaa tilanteestani kokonaisuudessa, ei vain niskavamman osalta.

Ja silloinkin, tuntuu, että sen osalta pyörin pientä ympyrää, toistan samaa kaavaa. Tulen varmaankin kirjoittamaan edelleen niskoihini liittyviä asioita, mutta kaiken muun voi lukea osoitteesta: http://parantumiseni.blogspot.com/

Niskoihin liittyen, Kela maksoi minulle sairasloman rahat ihan oikeaoppisesti, jatkosta en vielä tiedä. En edes tiedä saanko b-lausuntoa mistään.

Oireilut jatkuu melkoisina, tällä kertaa kaatumisen suhteen ilmeisesti kävi hieman huonommin nimittäin täräytin alaselkäni, joka edelleen on melkoisen kipeä. Olen jo alkanut epäilemään olenko sittenkin saanut nyt suvun vitsauksen eli selkärankareuman. Luin, että sillä on tapana ilmaantua juuri jonkun toisen sairauden yhteydessä ja onhan tämän kaltaisia selkäkipuja minulla ollut aiemminkin.

Joka tapauksessa olotila on enemmän kuin hyvä, selkä ja jalat kaipaavat liikuntaa, pää ja niskat puolestaan lepoa. Kummankaan ei ole hyvä olla. Kai siihenkin taas tottuu.

Mutta pääasia on, että viikonlopun akuuttitila on ohi ja elimistö on palautunut edes jollakin tasolla aisoihin. Pieni nykimisiä jaloissa ja vasemmalla puolella kasvoissa on, mutta niitähän ei enää huomaa tässä kokonaisuudessa.

Huomenna on kauppareissu ja ostan itselleni kengänpohjan täyttävät liukuestesuojat sekä kävelysauvat. Jos niiden avulla pystyisin liikkumaan, ehkä maalaan kävelysauvat kuparin värisiksi tai yritän tuunata niitä jollakin tavalla, että ajatus niistä ei tuntuisi niin pateettiselta. Turvallisuus on nyt minulle se tärkein asia. Ja onhan minulla potkukelkka, jos opettaisin koirat vetämään niin pääsisi liikkeelle kunnolla.

Kalvot ovat täysin jumissa, taas jälleen kerran. Johan ne kuntoon vähäksi aikaa sainkin, joskus tuntuu, että ei tästä pääse yli eikä ympäri, mutta ei parane lopettaakaan.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 09 Marras 2009, 18:30

Hei hieno homma tuo blogi! =) Oon samaa mieltä siinä, että blogilla ja foorumilla on vissi ero ja jotkut jutut istuu paremmin blogiin. Ja siellä saa sit avautua just niin paljon, kun tahtoo ja just niinkuin tahtoo ja ihan kaikista aiheista. Täytyykin linkittää tonne omaansa. :)

Kuulostaa erittäin hyvältä liukuesteet ja sauvat! Ja pienellä tuunauksella niistä tulee supertrendikkäät hetkessä. ;) Tosin, eipä sillä ole väliä, niinkuin sanoitkin. Turvallisuus ja paraneminen ovat number one!

Kyllä ne kalvotkin sieltä taas aukeaa, vaikkei sitä aina uskoiskaan. ;) Tsemppiliiniä!
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

Blogista

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 09 Marras 2009, 20:37

Moiks!

Mä kävn piipahtamassa sun blogissa, mutten onnistunut kommentoimaan. Jos saat jatkossa värkättyä asetuksia niin, että kommaan pääsee ilman kirjautumistakin, niin olisi kiva juttu. Suurimmassa osassa vanhoi puhelimia ei nääs toimi Blogger-blogi ku puolittain. En tiedä miksi. Sit ku laittaa kommentit avoimiksi, homma rokkaa! :)

Kiittäen!
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 12 Marras 2009, 02:18

Taysin odotettu loppulausunto sitten viimein tuli. Hyviä uutisia oli se, että EEG:ssä ei ollut mitään näkyvissä ja no sen perusteella neurologisia tutkimuksia ei enää tarvitse tehdä ja minun jatkohoitoni on mielenterveystoimistossa, mahdollisesti myös omalääkärillä ja tarvittaessa sentään suosittelivat fysikaalista hoitoa, jos niskasärkyjä ilmenee jatkossa.

Eivät edes lähteneet sen ihmeemmin arvelemaan mikä kohtaukset aiheuttaa, totesivat vain, että ei ole neurologista eikä lausunnossa ollut mitään työkyvyn arvioinnista saati sitten selvitystä, miksi fyysinen kuntoni on niin huono.

No perjantaina on odotettu aivojen magneettikuvaus ja seuraavalla viikolla puhelinaika erikoislääkärille.

En edes jaksa harmistua moisesta, en vaikka tänään oli taasen sellainen päivä, että jalat eivät yksinkertaisesti suostuneet tekemään kanssani yhteistyötä. Jouduin nostamaan itseni tuolilta käsivoimin ja raahaamaan jalkojani seiniin nojaten, kun muuten ei eteenpäin päässyt. Mietin jo lähdenkö sairaalaan, mutta päädyin jäämään kotiin, täällä kun on paljon turvallisempi olla.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

Voimia!

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 12 Marras 2009, 02:59

Hieno, ettei tutkimuksessa ollut mitään, mut harmi, että se sulkee taas jatkoa.. :( Voimia ja sympatiaa sinulle Pandora! Koti on turvallisin paikka. Samaa mieltä! :)
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 12 Marras 2009, 19:19

Olen tuossa miettinyt ja lueskellut hieman mitä TAYS tarkoitti tuolla mahdollisella dissosiatiivisella tilanteella. Virallisesti kohtaukseni on diagnoosilla R41.8 Epäselvä tajunnanvireyden kohtauksellinen oire.

Luin sitten tuosta ja periaatteessa miksi ei. Tässä muutamia kopioita tuosta sivulta:

Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio, joka erottaa jonkin psyykkisen toiminnon muista psyykkisistä toiminnoista. Dissosiaatiohäiriöt ovat spontaanisti ilmeneviä hallitsemattomaia ja toimintakykyä rajoittavia tiloja, mielenterveyden ongelmia.

Dissosiaatio voi joskus ilmetä myös ruumiillisina oireina, kuten dissosiattivisina kouristuksina, äänen katona tai ääntöhäiriönä, tunnottomuutena tai muina aistihäiriöinä ja tajunnan menetyksenä.

Dissosiatiivisesta (psykogeenisesta) koomasta puhutaan, kun henkilö näyttäisi olevan tajuton ja reagoimaton, eikä tilaan ole lääketieteellistä syytä. Dissosiatiivinen kooma voi myös olla seuraus onnettomuudesta tai lääketieteellisestä hoidosta, jolloin potilas pysyy tajuttomana, vaikka siihen ei ruumiillisten löydösten perusteella ole aihetta.

Positiiviset dissosiaatio-oireet
Positiiviset oireet johtuvat EP:n tunkeutumisesta ANP:n tajuntaan tai ottamisesta vallan henkilön käytöksessä. Ruumiillisia positiivisia oireita ovat muun muassa äkilliset kiputilat, tahattomat liikkeet ja kouristukset.

Tässä nyt on se ongelma, että ainakaan minun tietääkseni minulla ei ole minkäänasteista lapsuudentraumaa ja lapsuuteni ensimmäiset vuodet ovat olleet hyviä.

Kuitenkin sanotaan, että etenkin vakavien dissosiaatiohäiriöiden kehittymisen syynä on käytännössä aina lapsuusiän vakava trauma, joka on alkanut herkässä kehitysvaiheessa, yleensä ennen 5-8 vuoden ikää, ja jatkuu pitkään, yleensä useiden vuosien ajan. Tyypillisiä tällaisia traumoja ovat
Fyysinen pahoinpitely, emotionaalinen laiminlyönti ja/tai seksuaalinen hyväksikäyttö
Perheväkivalta
Sota
Kidnappaus, kidutus
Toistuvat lääketieteelliset toimenpiteet, jotka jatkuvat pitkään ja joihin lasta ei ole valmisteltu
Trauman aiheuttaja on myös usein jokin lapselle läheinen henkilö, johon lapsen on ristiriitaisesti pakko turvautua. Joidenkin lähteiden mukaan myös ahdasmielinen uskonnollisuus altistaa häiriön kehittymiselle.

Minua ei ole tietääkseni pahoinpidelty lapsena koskaan, äitini oli enemmänkin huolehtivainen ja todella tarkka hyvinvoinnistani, seksuaalisesti lapsuudessani minulle ei ole tapahtunut mitään. Perheessäni ei ollut perheväkivaltaa, en nähnyt edes televisiosta sotaa, koska televisiota meillä ei ollut. Minua ei ole koskaan kidnapattu tai kidutettu enkä edes lapsena sairastanut mitään. Minulle läheiset ihmiset olivat turvallisia eikä edes kovinkaan uskonnollisia.

Tosin terveellä aikuisella dissosiaatio on harvinainen puolustusmekanismi, sillä se toimii vain äärimmäisen uhkaavissa tilanteissa.
Onnettomuus voi laukaista ihmisessä dissosiaatiotilan, jolloin mieli ikäänkuin pirstaloituu, eikä onnettomuudesta pystytä muistamaan kaikkea. Dissosiaation jälkioireet voivat kestää pitkään.

Minulla kohtaukset laukeavat yleensä rasituksesta, niskan fyysisestä käsittelystä tai kaatumisesta. Muistan ja ymmärrän kaiken, mitä ympärillä on, mutta kehoni ei tottele minua paitsi nykyään olen oppinut ensioireista estämään kohtauksen, mutta en kouristuksia. Ja nämä kohtaukset ovat alkaneet tapaturmasta.

Ja kun ajattelee hermostoani, se on todella ärtynyt ja jos se ylikuormittuu ja tilanne muuttuu uhkaavaksi niin kai tuollainen dissosiaatio voi olla mahdollinen. Kun aloitin säännöllisen meditaation ja hengitysharjoitukset niin niiden jälkeen olen kyennyt estämään kohtauksien loppuvaiheen mikäli ympäristö on täysin häiriötön, en yritä hallita liikkeitä tai ajatuksiani ja olen mennyt makuulle heti ensimmäisten oireiden ilmennettyä eikä kukaan häiritse minua.

Mutta jos jotakin huumoria tarvitaan, niin minun nauruhermoni eivät tosin tästä pitäneet vaikka se kovin alkoikin hihityttämään:

Dissosioaation yksi muoto on possessiotranssi, jolla tarkoitetaan tilaa, jossa vieras, tavallisesti henkimaailman voima ottaa transsitilassa henkilön valtaansa.

Ihan tähän en ole onneksi vielä yltänyt, mutta eikös tuo harjoitus tee metsurin. Tässähän olisi ihan tulevaisuuden duuniksi asti, eikös nuo tienaa ihan hyvin?

Nyt pitää pyytää anteeksi, minä käytän nykyään itsepuolustuksena hyvinkin mustaa huumoria.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja DirtyDeeds » 12 Marras 2009, 19:51

Surkuhupaisaa. :evil: :shock: :evil: Kuulostaa vahvasti siltä, että kun tietotaito loppuu, aletaan taas kirjoittaa höpöhöpöä lausuntoihin. Jotain kun täytyy kuitenkin asiasta "osata" sanoa...

Pandora kirjoitti:Mutta jos jotakin huumoria tarvitaan, niin minun nauruhermoni eivät tosin tästä pitäneet vaikka se kovin alkoikin hihityttämään:

Dissosioaation yksi muoto on possessiotranssi, jolla tarkoitetaan tilaa, jossa vieras, tavallisesti henkimaailman voima ottaa transsitilassa henkilön valtaansa.

Ihan tähän en ole onneksi vielä yltänyt, mutta eikös tuo harjoitus tee metsurin. Tässähän olisi ihan tulevaisuuden duuniksi asti, eikös nuo tienaa ihan hyvin?


Mulla on muuten kanssa välillä ollut just tota, että "henkimaailman voima ottaa mut transsitilassa" valtaansa. Silloin mä tavallisesti löydän itseni kaupan kassalta iltaolusia ostamasta... :twisted: :P :twisted: Nyt alkaa muuten taas tuntua siltä, että jokin voima alkaa ottaa mua taas hallintaansa ja vetää vastustamattomasti kohti K-kauppaa...
Kovia kipuja alkaen 8/1999, niskaan tehty 1999 anteriorinen dekompressioleikkaus, väli C7-Th1 luudutettu yhteen, selässä madaltumia, instabiliteettia, protruusioita, kipuja
Blogi: http://dd-speaks-his-mind.blogspot.com/
DirtyDeeds
Foorumin ylläpitäjä
Foorumin ylläpitäjä
 
Viestit: 1613
Liittynyt: 27 Loka 2008, 23:22
Paikkakunta: Oopu

ViestiKirjoittaja Pandora » 12 Marras 2009, 19:55

Vielä tuosta lausunnosta, TAYSin mukaan minulle on tehty laajat neurologiset tutkimukset, jonka vuoksi minun kohdallani ei ole tarvetta neurologisilla tutkimuksilla.

Tämä on ehkä kaikkein suurin ongelma, jonka toivottavasti saan ratkaistua puhelinkeskusteluajallani.

Minua nimittäin ei ole kertaakaan yksikään neurologi haastatellut aivovaurioon liittyvien ongelmieni osalta. En osannut näitä edes hahmottaa ennenkuin aloin lukea asiasta.

Minulta on vain kysytty kaaduinko, vastaus en, koska olin polvillani maassa ja käteni olivat kyynärpäistä ja ranteista nojaamassa maata vasten. Menetinkö tajuntani. En, mutta minulla oli onnettomuuden jälkeen aivotärähdyksen klassiset oireet ja minulla kesti osuman jälkeen hieman aikaa hahmottaa mitä on tapahtunut, kaikki oli kuin hidastettuna.

Näiden perusteella minulla ei ole aivovauriota.
Koko loppulausunnossa ainoina oireinani on mainittu niskavaivat ja kohtaukset. Ei mitään muita oireita vaikka ainakin osan niistä olen kyllä kertonut.

Aivovammaliiton oppaasta luin vaaran merkkejä, jotka vaativat välitöntä sairaalassa tehtävää tutkimusta/hoitoa:
 Ei ole heräteltävissä - kouristuksien jälkeen minua ei saa hereille
 Lisääntyvä uneliaisuus - nukuin alkuvaiheessa erittäin paljon, samoin kohtauksien ja rasituksen jälkeen, tosin ajoittain en saa unta
 Sekavuus, lisääntyvä muistamattomuus, levottomuus - olen ns. jäänyt kiinni useasti siitä, että en ole tehnyt jotakin jonka olen luvannut ja minulla ei ole muistikuvaa siitä, en löydä oikeita sanoja vaan ajatus jumiutuu, olen kuvitellut sanovani jotain, jota toiset eivät ole koskaan kuulleet jne. Vaikeina vaiheina puheeni puuroutuu ja minulla on huumaava olo ja kipujen aikaan on vaikea pysyä paikalla.
 Lyhytkin tajunnanmenetys tai kouristuskohtaus
Onkohan niitä nyt seitsemän vai enemmänkin.
 Lisääntyvä ja kova päänsärky
kyllä, etenkin takaraivossa, mutta myös vasemmalla puolella sekä silmissä
 Toistuva oksentelu
Ei ole ollut
 Tasapainohäiriö, kävelyvaikeus ja voimakas huimaus
Olen kaatunut kuukauden sisällä kolmesti, niinä neljänä kertana, jota olen uskaltanut mennä metsään, ajoittain en kykene kävelemään juuri lainkaan, huimausta on ollut
 Puhe epäselvää
Väsyneenä ja oireiden pahimpina vaiheina puheeni sammaltaa
 Suupielen roikkuminen
Ei ole ollut
 Raajojen voimanheikkous tai tunnottomuus
Kyllä, minulta on tutkittu, että en kykene painamaan nilkoilla juuri lainkaan vastaan, jaloissa ei ole voimaa ja ajoittain ne ovat tunnottomat
 Toisen tai molempien silmien näköhäiriö tai kaksoiskuvat
Silmien näköhäiriöitä on ollut kohdentamisessa, kaksoiskuvia ei ole ollut. Katsomisen vaikeutta ja valonarkuutta on ajoittain
 Silmän mustuaisten kokoero
ei ole ollut

Mistään näistä ei ollut mainintaa ja jos minulla on näin monta aivovaurion oiretta en käsitä miten minua voidaan jatkossa hoitaa mielenterveystoimistossa ja tarvittaessa omalääkärillä. Tosin fysiatrista hoitoa on hyvä jatkaa.

Aivovammaan tulee määritelmän mukaan liittyä päähän kohdistuneen trauman aiheuttamana ainakin joku seuraavista:
minkä tahansa pituinen tajunnan menetys -ei ollut
millainen tahansa muistin menetys, joka koskee vammaa välittömästi edeltäneitä tai seuraavia tapahtumia -ei ollut
mikä tahansa henkisen toimintakyvyn muutos (esimerkiksi "pökertyminen", desorientaatio, sekavuus) vammautumisen yhteydessä tämä minulla oli todennettavissa tai
paikallista aivovauriota osoittava neurologinen oire tai löydös, joka voi olla ohimenevä tai pysyvä 19
osoitukseksi riittää myös aivojen kuvantamistutkimuksissa todettava vammamuutos.
Nämä ovat aivovamman niin sanotut vähimmäiskriteerit.
Pelkkä päähän kohdistunut isku ei riitä osoitukseksi aivovammasta.
Mutta jos yksikin kohta täyttyy aivovamma kriteeri on olemassa.
Vähimmäiskriteerien täyttyminen ei aina tarkoita, että vammasta jää pysyviä oireita. Niiden täyttyminen ei myöskään automaattisesti tarkoita, että vamman jälkeen esiintyvät oireet johtuvat kyseisestä vammasta, vaan oireiden ja vamman välillä tulee olla kliinisesti looginen ja todennäköinen yhteys ja erotusdiagnostiset tekijät tulee huomioida.
Aivovammadiagnoosia ei voi asettaa esimerkiksi myöhemmin esiintyvien neurologisten ja neuropsykiatristen oireiden tai neuropsykologisen tutkimuksen poikkeavuuden perusteella, vaan diagnoosi edellyttää edellä mainittujen kriteerien täyttymisen.

Kun menin hoitoon terveyskeskukseen kerroin kyllä huimauksesta, huonosta olosta, mutta niitä ei kirjattu enkä tajunnut vaatia sitä. Minulla kuitenkin oli klassiset aivotärähdyksen oireet.

Ja sitten tulee mielenkiintoisin osuus:
Eräs aivovamman tavallisista jälkioireista kannattaa vielä erikseen mainita, nimittäin oiretiedostuksen vaikeus. Tällä tarkoitetaan sitä, että vammautuneen itsensä on usein etenkin alkuun vaikea huomata itsessään ja toimintakyvyssään tapahtuneita muutoksia. Oiretiedostuksen vaikeus ei koske käytännössä lainkaan ruumiillisia oireita kuten päänsärkyä tms., vaan neuropsykologisia ja erityisesti käyttäytymisoireita. Muistivaikeudet vammautunut usein huomaa kohtalaisen hyvin kuten myös väsyneisyyden, mutta aloitekyvyn ja keskittymiskyvyn häiriöt ovat jo vaikeammin tiedostettavia. Kaikkein vaikeinta on tiedostaa omassa käyttäytymisessä ja muussa psyykkisessä toiminnassa tapahtuneet muutokset. Oiretiedostuksen ongelma on yleensä selvin vaikeissa vammoissa, mutta yksilöllinen vaihtelu on suurta. Useimmiten oiretiedostus ajan kuluessa paranee, ja on tavallista, että merkittävissä vammoissa vasta lähemmäs vuoden kuluttua vammasta henkilö alkaa itse hahmottaa mitä oikein on tapahtunut. Toisinaan voi esiintyä myös oireiden kieltämistä, joka voi olla vaikea erottaa oiretiedostuksen puutteesta.

Diagnostiikan kannalta ongelmallisimpia potilaita ovat ne, joilla todetaan vähän tai ei lainkaan merkkejä aivojen paikallisista vaurioista ja oiretiedostus on puutteellista.
Tällöin aivovamman diagnoosi voi viivästyä tai sitä ei osata epäillä lainkaan.

En sano, että todellakaan haluaisin aivovammaa, mutta mielestäni tutkimukset eivät todellakaan voi olla ohi. Tays ei voi minun mielestäni pestä käsiäni vain sen perusteella, että minusta ei ole löytynyt selkeää näkyvää vammaa. Minusta nämä luettelemani oireet pitäisi ottaa huomioon, selvittää miksi toimintakykyni on näin heikko ja miten minut voidaan kuntouttaa työkykyiseksi enkä vain valitettavasti usko, että omalääkärillä on pätevyyttä tehdä tätä työtä saati sitten mielenterveystoimistossa.

ps. kirjoitin tämän julkisesti tänne, koska aina on mahdollista, että esimerkkini voisi auttaa joitakin muita ja tämän lukevat ehkä näkevät jotakin, mitä minä en ole ottanut huomioon.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

EdellinenSeuraava

Paluu Käyttäjäesittely

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa