Pandoran lipas

Palstan käyttäjät voivat kertoa tarinansa

ViestiKirjoittaja Pandora » 24 Loka 2009, 00:34

Nyt vasta huomasin, että tätä ketjua on avattu 4500 kertaa, mitäköhän siitä pitäisi ajatella,vaikka itse täällä usein käykin?

Täytynee toivoa, että se ei ole sen merkki, että nykyihmisillä ei ole parempaa tekemistä ja toisaalta myös sitä, että minun jaarituksistani on jollekulle ollut jotakin hyötyä tai ehkäpä jopa lohtua.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 24 Loka 2009, 00:45

Varmaan sekä että, mutta kumpikin on vaan hyvä asia. Nähtävästi kohtalot kiinnostaa, ja monet saa oikeesti apua tän tyyppisist palstoista/ketjuista. Ja itseasias se on tosi palkitsevaan ku harvat jaksaa sit pistää jotain privaviestiä ja kiitelläkin. Siitä saa uutta puhtia jatkaa oman paskalastin jakamista muiden kanssa. Ü
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 26 Loka 2009, 09:20

Jos on olemassa maanpäällinen helvetti niin minä taisin löytää sen. Millään muulla en voi kuvailla eilistä.

Rasitin loppuviikosta itseäni aivan liikaa, joten se laukesi lauantaiyönä kohtaukseen, ihan normi juttu ja onneksi se ei mennyt edes koko kropan jäykistymiseen ja liikunta/puhekyvyttömyyteen vaan kouristukset ja krampit loppuivat itsestään.

Aamullakin olo oli aivan tuttu, jalat eivät toimi, jouduin aamupalalle mennessä ottamaan tukea molemmilla käsillä. Miehelle vaan nauroin, että kai tässä pitää rollaattori kohta hakea, kun ei kulkemaan pääse. Tähänkin on jo tottunut, että jalat ei toimi.

Päivän lepäsin sängyssä eipä sitä oikein muuta voinut tehdä, kävin kerran syömässä ja siinä vaiheessa tuntui, että tämä taisi rasittaa liikaa. Kai sitä pitää alkaa huonoina päivinä tilaamaan ruoka sänkyyn, kun ei keittiöön asti jaksa kävellä.

Kun olo vain huononi otin neljän aikaan ensin 1600 mg buranaa, se kyllä yleensä tepsii, tunti kului ja jäytävä olo vain lisääntyi, otin 50 mg triptyliä, yritin vaihtaa asentoakin, mutta missään ei ollut hyvä. Kahdeksan aikaa sanoin miehelle, että tuo panadolit, 2mg tepsii useimmiten, mutta tällä kertaa en tuntenut muuta kuin tutun hieman huumaavan vaikutuksen, jaloissa ja selässä jatkui tuo outo jäytävä tunne, se oli sietämätöntä, ei varsinaista kipua, mutta aivan kuin tuhannet pienet eliöt olisivat näykkineet luitani ja lihaani. Loppu viimein aloin saada aivan kuin sähköiskuja, jotka saivat minut hypähtämään paikallaan ja päästämään voihkaisun. Niitä tuli harvakseen, mutta jokainen niistä oli kivulias omalla tavallaan. Mies tuli jo kysymään mikä sinulla on, sanoin vain saavani sätkyjä, mutta ei niille mitään voi tehdä. Aikaa kului, iskuja sateli joskus harvakseen, välillä peräkkäin. Olin aivan poikki, etenkin vasenta jalkaani kiristi ja iskut tuntuivat pahiten siinä.

Pyysin miestäni hakemaan vielä opamaxin, jos se rauhoittaisi. Pelkäsin jo minkälaisen coctailin nuo kaikki lääkkeet tekevät yhteensä, mutta rehellisesti sanoen mielessä kävi tyhjentää kaikki purkit, jotta vain pääsisin eroon tuosta kivusta, jos se edes kipua olikaan. No mies toi lääkkeen ja pyysin häntä hieromaan jalkaa hellävarovasti, en vain voinut enää kestää sen särkyä, ensimmäinen kosketus veti jalkapohjan kramppiin, varpaani vääntyivät omituiseen asentoon ja se sattui melkoisesti. Mies hieroi reittäni, ensin hän hieman pelästyi, kun sain kouristuksia, mutta kosketus tuntui hyvältä. Hän kertoi, että jokainen kouristus tuli silloin, kun hän löysi jaloistani kovettuneen alueen, hierominen ja rauhoittava auttoi, sätkyt keskittyivät jalkaani ja käytyä koko jalan ne pikku hiljaa vaimenivat siedettäviksi ja loppuivat aikoinaan.

Lepäsin hiljaa liikkumatta, kaikki voimani oli kadonnut, mutta vessaan oli päästävä, se matka oli luultavasti vaikein mitä koskaan olen kokenut, mutta eteenpäin oli vain mentävä vaikka tuntui, että jalat eivät enää osaakaan kävellä, vaikka tarvitsin tukea ja tuntui, että voimia ei ole.

Viimeksikin kohtauksen jälkeen sain vuorokauden päästä ns. pienen kohtauksen ja se keskittyi jalkoihin, mutta mikään aikaisemmin kokemani ei kuvaa lähellekään tätä. Minä sentään olen synnyttänyt kaksi lasta ilman kipulääkettä, olen tottunut kipuun ja siedän sen, mutta tämä ei ollut enää kipua, sille ei riitä sanat kuvaamaan tuntemusta, jota koin. Ja vaikka kuinka yrittäisin olla rohkea tämän edessä pelkään, kuolemakin on vain helpotus sen rinnalla. En voi muuta kuin kysyä, mitä niin pahaa olen tehnyt, että tämän olen ansainnut?
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja Pandora » 26 Loka 2009, 09:42

Yksi lisäys, eilen ensimmäisen kerran kävi niin, että sain sätkyn, jos kuulin jonkun äänen kuten puheen, tietokoneen hiiren, tv:n tms. Tämäpä hienoa, nyt jo olen joutunut kieltämään kaiken musiikin soiton kotona, johan perhe riemastuu, jos alan saamaan kohtauksia puheestakin.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja fedja » 26 Loka 2009, 11:21

Onpa tosi rankka tilanne. Jotenkin tuntuis, että tarvitsisit epilepsialääkäriäkin paremman asiantuntijan.

Ymmärtävätköhän he aivovamma pkl:ssä tuollaiset kohtaukset? Siitä kannattaa ottaa selvää. Vai onko hyvä pyrkiä suoraan Käpylään Huhmareelle.

Hali sinne!
Master of Kiristys and Jumitus
fedja
Foorumin ylläpitäjä
Foorumin ylläpitäjä
 
Viestit: 1735
Liittynyt: 28 Kesä 2008, 17:18

ViestiKirjoittaja Pandora » 26 Loka 2009, 13:32

En osaa sanoa, laittavatko ne tuolta kunnan lääkäriltä edes lähetettä Käpylään? Olen yrittänyt tsempata itseäni ja löytää rohkeutta ja voimaa päästä yli eilisestä, ehkä vain unohdan sen jossakin välissä, en tiedä. Aivan kuin ensimmäistä kertaa todella pelkäisin tämänkin sairauden edessä, todella pelkäisin.

Muistan, kun äitini joskus aikoinaan sanoi, että nyt hän ymmärtää miksi keuhkosyöpää sairastava pappani aina huusi, että tuokaa hirttoköysi, kun hänellä oli kipuja. Äidilläni oli tuolloin itsellään todella pahoja syöpäkipuja, joihin edes kaksinkertainen annostus morfiinia auttanut. Silloin äiti sanoi, että hän ymmärtää, että joskus kipu voi olla niin luja, että sitä vain toivoisi kuolevan, koska ei tiedä miten kestää tuon kivun uudelleen.

Silloin ajattelin, että äitini oli masentunut tai kaipasi huomiota tai ymmärrystä, mutta nyt minäkin ymmärrän. Toivoisin, että koskaan ei olisi tullut sitä hetkeä, että ymmärtäisin, mutta tosiaan on olemassa kipu, joka ylittää ihmisen sietokyvyn ja minä todella pelkään ja osa minusta haluaisi hirttoköyden säästyäkseni tuolta kokemukselta. Pelkään, että vaikka saisinkin jostakin vahvemman lääkityksen, niin tuohon kipuun ei sekään auta.

Minä pelkään sitä, että murrun tuon kivun edessä, sellaista ei saisi edes olla olemassa. Minä tiedän mitä kova kipu on, niin fyysinen kuin psyykkinenkin, mutta olen luullut tietäväni, että kestän kipua tarpeen vaatiessa, mutta eilinen, sitä ei voi selittää. Sen edessä vain toivoi, että kuolisi, jotta pääsisi siitä eroon. Se oli täysin puhdas toive, en minä ole masentunut tai itsetuhoinen, mutta tämän edessä olen voimaton.

Voin vain toivoa, että jos pappani ja äitini eivät tarttuneet hirttoköyteen vaan kestivät urheasti kipunsa niin se sama voima on myös minussa. Sillä erolla, että he molemmat tiesivät kuolevansa muutoinkin, mutta minä jään eloon, minä saan opetella elämään niin, että samaa tilannetta ei tule enää koskaan ja tiedän sisimmässäni, että vielä joudun saman kohtaamaankin, ehkä vielä pahemmankin tilanteen ja siihen on vain varauduttava.

Sitä miten elän sen tiedon kanssa ja hyväksyn, sitä en vielä tiedä, ehkä aika parantaa ja unohdan sen tunteen, jos se vain on mahdollista. Minun toivoni ei ole vielä sammunut vaikka se onkin harsoutunut pelon vaippaan.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 26 Loka 2009, 19:24

Voimia Pandora! Tuo kipuhelvetti on pahinta. Ja kyllä, vaikkei ole masentunut tai itsetuhoinen, sitä tuntuu tolla hetkellä, että kuolema ois ainoa vapauttava tekijä. Mut sit alkaakin miettiä, että mitäs hittoa, jos se olo jatkuu siellä jossain. Vaikkei eilinen yhtä paha ollut, kun sulla, ni aikamoinen liskojen yö. Sama paikka, jalat/alamaha/peffa. Tuntui ku oisin synnyttänyt norsua hanurin kautta. Nyt on jalat niin krampissa, ettei vessaan pääse. Mies tuo täälläkin safkat petiin. Onneks on ihanat puolisot! Tsempit!
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 26 Loka 2009, 23:32

Kiitoksia sanoistanne, kyllä tämä vielä tästä.

Minä en keksi tällä hetkellä mitään muuta keinoa kuin ennaltaehkäisyn, on vain pakko todeta, että tällä hetkellä minun paikkani on kotini ja se mikä on tärkeintä ja merkitsee on, että kykenen suojelemaan itseäni. Minulla ei ole tilaa mihinkään muuhun elämässäni.

Poika sanoi tänään toivovansa, että minä paranisin pian, ainakin puolessa vuodessa. Juttelimme hetken ja tajusin itsekin, että ainakin minä olen läsnä heille, ainakin pystyn puhumaan ja kuuntelemaan, neuvomaan heitä arjessa vaikka en kykenekään toimimaan. Jos ei tästä sairastamisesta mitään muuta hyötyä ole niin ehkä kykenen olemaan lapsilleni läsnä enemmän kuin terveenä ollessani olin, kykenen elämään heidän elämässään vaikka vain kotoa käsin niin ainakin se on paljon enemmän kuin keskivertovanhemmat viettävät aikaansa lastensa kanssa. Ja minä opetan heitä arvostamaan terveyttä, auttamaan heikompiaan ja ehkä he eivät tämän jälkeen pidä terveyttä itsestään selvyytenä ja varjelevat itseään paremmin.

Menen perjantaina lääkäriin, en uskalla ajatellakaan töiden tekoa, edes kokeilla sitä, jos vaikka lääkäri keksisi jonkin lääkkeen, jonka voisi ottaa eilisen kaltaisissa tilanteissa. En tiedä, mutta päätänikään en voi pensaaseen upottaa ja toivoa parasta vaan kyllä nyt pelataan sen verran kovilla panoksilla, että se on kaikki tai ei mitään. Miehen kanssa sovittiin, että en ainakaan toistaiseksi ajele autolla, kyllähän se on järkevääkin vaikka sekin on taas yksi itsenäisyyden menetys niin ei tunnu missään.

Ehkä joskus, jossakin vaiheessa tilanne muuttuu, mutta tuntuu, että tällä hetkellä ei ole vaihtoehtoja. On vain jatkettava elämää ja otettava vastaan se mitä tulee vaikka sitä ei olisi tilannutkaan.

Niin ja anteeksi, minä olen tällä erää todella huono vastailemaan toisiin ketjuihin, sitä ei oikein ole voimia siihen ja vaikka pystyn kirjoittamaan hyvin niin valitettavasti kykenen hirmu huonosti lukemaan tekstiä tietokoneelta ja toisaalta kuntoni sallii melkolailla vain ja ainoastaan tähän ketjuun kirjoittamisen ja omiin henkilökohtaisiin sähköposteihin vastaamisen. Sen enempää en voi olla koneella. Haluaisin kyllä tukea muitakin, ilmaista mielipiteeni, mutta olen tosi pahoillani siitä, etten siihen nyt kykene terveyteni sitä ei vain salli. Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin itsekäs, tai kai sitä tällä hetkellä olen, mutta siihen kai on aika hyvä syy.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 27 Loka 2009, 00:18

Pandora kirjoitti:Kiitoksia sanoistanne, kyllä tämä vielä tästä.
Minä en keksi tällä hetkellä mitään muuta keinoa kuin ennaltaehkäisyn, on vain pakko todeta, että tällä hetkellä minun paikkani on kotini ja se mikä on tärkeintä ja merkitsee on, että kykenen suojelemaan itseäni. Minulla ei ole tilaa mihinkään muuhun elämässäni.


Oikein! Ainoa tapa estää tilansa paheneminen on mennä tutkan alapuolella ja oikeasti vältellä kaikkea oireita pahentavaa, vaikka siinä menis 90 prossaa elämän sisällöstä. Ja kun koti on mukava, mikäs siellä on ollessa. Kuin herran kukkarossa. Ja jossain vaiheessa sitä pystyy jo vastaanottamaan pikkuisen vieraita, ni siinä saa sit vähän hoidettua sosiaalisia suhteita. Mut niin kauan, ku ei pysty ees leipoon tai keitteleen kaffeja tervehtijöille, meikä viihtyy yksin. Ahdistaa ajatuskin siitä, ettei koskaan pysty oleen riittävän vieraanvarainen, vaikka kyse olisi ihan parhaista kavereista. Oikeastaan vanhemmat, sisko ja hänen mies ja omat 2 ystävää voin ottaa tänne kanssani hengaamaan myös silloin, kun on The Päivä, jolloin tuijotetaan vain hiljaa kattoa.

Pandora kirjoitti:Poika sanoi tänään toivovansa, että minä paranisin pian, ainakin puolessa vuodessa. Juttelimme hetken ja tajusin itsekin, että ainakin minä olen läsnä heille, ainakin pystyn puhumaan ja kuuntelemaan, neuvomaan heitä arjessa vaikka en kykenekään toimimaan. Jos ei tästä sairastamisesta mitään muuta hyötyä ole niin ehkä kykenen olemaan lapsilleni läsnä enemmän kuin terveenä ollessani olin, kykenen elämään heidän elämässään vaikka vain kotoa käsin niin ainakin se on paljon enemmän kuin keskivertovanhemmat viettävät aikaansa lastensa kanssa. Ja minä opetan heitä arvostamaan terveyttä, auttamaan heikompiaan ja ehkä he eivät tämän jälkeen pidä terveyttä itsestään selvyytenä ja varjelevat itseään paremmin.


Mietin tuota itse asiassa äskön, kun luin äitini kirjoituksia blogista. Äiti oli silloin mun ja siskon helvetin alussa työttömänä ja käytännössä mahdollisti meidän paranemisen. Muistan, kuinka kova paikka äitille oli mennä töihin viime vuoden alussa ja "jättää" meidät heitteille. No, onneks oltiin jo vähän paremmassa kunnossa.

Mut silloin aluksi mä vaan makasin porukoiden lattialla patjalla Lahdessa. Äiti toi ruuat siihen, piti seuraa kaikki päivät, pesi pyykit, huolehti motivoinnista, vei joka päivä rantaan vesikäveleen 5 minuutiksi ja takas, piti pyyhkeitä ja vaatteita, ku pulahdettiin, ja ennen kaikkea oli aina läsnä. Vaikken mä pystynyt puhuun tai kuunteleenkaan mitään, ni tunsin, etten ollut yksin. Äiti puuhasteli omiaan ja aina välillä kävi siinä mun vieressä moikkaamassa maan tasolla. :)

Se on tärkeintä, mitä läheiseltään voi saada: empatia, läsnäolo ja rakkaus. Ja tuskin sen voimakkaampaa sidettä enää tulee, kuin mitä äitillä ja meillä tytöillä. Kaikista paskimpina hetkinä luonani on ollut vain äitini. Sain häneltä ihanan pienen pöytätaulun, missä lukee: "Lapseni, elämäsi ensiaskeleista lähtien olen saanut ylpeänä seurata kasvuasi. Olen tukenasi silloin, kun kokeilet siipiäsi ja myös silloin, kuin huominen pelottaa ja tarvitset olkapäätä. Minä uskon sinuun".

Pandora kirjoitti:Menen perjantaina lääkäriin, en uskalla ajatellakaan töiden tekoa, edes kokeilla sitä, jos vaikka lääkäri keksisi jonkin lääkkeen, jonka voisi ottaa eilisen kaltaisissa tilanteissa. En tiedä, mutta päätänikään en voi pensaaseen upottaa ja toivoa parasta vaan kyllä nyt pelataan sen verran kovilla panoksilla, että se on kaikki tai ei mitään. Miehen kanssa sovittiin, että en ainakaan toistaiseksi ajele autolla, kyllähän se on järkevääkin vaikka sekin on taas yksi itsenäisyyden menetys niin ei tunnu missään.


Kuulostaa oikein hyvältä! Siinä täytyy arvostaa läheisiään ja ymmärtää, että hekin vain haluavat sinun parantuvan ja pyrkivät kaikin tavoin estämään sen, että voisi käydä vielä huonommin. Eli vaikka autoilut saa odottaa, niin syy on erinomainen ja läheiset voi olla nyt helpottunein mielin. Samaa täällkin mieheni just tenttasi, että kun hän on lennolla, eikä näin ollen mitenkään tavoitettavissa, niin lupaan olla täällä kiipeilemättä korkeille tuoleille tai polttamatta itseäni kuumilla pelleillä jne. Hänen sydämensä on kuulemma paljon kevyempi, kun lupasin, että jätän hengellä leikkimisen. ;)

Pandora kirjoitti:Ehkä joskus, jossakin vaiheessa tilanne muuttuu, mutta tuntuu, että tällä hetkellä ei ole vaihtoehtoja. On vain jatkettava elämää ja otettava vastaan se mitä tulee vaikka sitä ei olisi tilannutkaan.


Uskon edelleen, että muuttuu! Hitaasti, mutta muuttuu. :)

Pandora kirjoitti:Niin ja anteeksi, minä olen tällä erää todella huono vastailemaan toisiin ketjuihin, sitä ei oikein ole voimia siihen ja vaikka pystyn kirjoittamaan hyvin niin valitettavasti kykenen hirmu huonosti lukemaan tekstiä tietokoneelta ja toisaalta kuntoni sallii melkolailla vain ja ainoastaan tähän ketjuun kirjoittamisen ja omiin henkilökohtaisiin sähköposteihin vastaamisen. Sen enempää en voi olla koneella. Haluaisin kyllä tukea muitakin, ilmaista mielipiteeni, mutta olen tosi pahoillani siitä, etten siihen nyt kykene terveyteni sitä ei vain salli. Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin itsekäs, tai kai sitä tällä hetkellä olen, mutta siihen kai on aika hyvä syy.


Tämä on aivan ymmärrettävää, ei huonoa omaa tuntoa siis! Minä en pystynyt myöskään roikkumaan foorumilla silloin 6 kk sairastelun alkamisesta. Oikeastaan vasta vuoden vaihteen jälkeen on ylipäänsä pystynyt ajatustyöhön ja viestintään muiden kanssa. Pää oli jouluun asti ihan jäässä! Keskityt nyt vain itseesi ja teet juuri sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä! Me käydään sit täällä lippaassa sun luona. ;)

Halauksia ja voimaa! Täältä noustaan taas. :)
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 27 Loka 2009, 00:28

Ja miksiköhän olen menossa magneettikuviin, varmaankin saadakseni tietää tämän:

Vaikean aivovamman akuuttivaiheessa tavanomainen magneettikuvaus antaa normaalilöydöksen noin 5 %:lla potilaista Tämä on mahdollista etenkin silloin, kun primaarisena vammamekanismina on traumaattinen subraknoidaalivuoto, mutta myös hemorragiset ja jopa vaikeat diffuusit muutokset saattavat jäädä näkymättä

Alkuvaiheen magneettikuvauksessa todetuista vammamuutoksista noin 2550 % ei ole enää nähtävissä myöhemmissä kuvauksissa

Keskivaikean vamman saaneista potilaista noin 2550 %:lla magneettikuvauksen löydös on täysin normalistunut kuukauden kuluessa samaa kuvaustekniikkaa käytettäessä On epäselvää, missä määrin korjaantuviin magneettikuvausmuutoksiin liittyy pysyviä, esimerkiksi neuropatologisesti todettavia kudosvaurioita tai pysyviä aivotoiminnan muutoksia.

Kun minä menen magneettikuviin niin tapaturmasta on kulunut 7,5 kuukautta. Jo pitää olla melkoinen vamma, että se kuvissa näkyy. No tuleehan varmistettua, ettei mitään todella vakavaa ole. Silkkaa ajantuhlausta, tämänkin joutenolon, joka syntyy, kun odotan magneettikuvauksia voisin käyttää kuntoutumiseen ja mitäköhän terveydentilalleni sillä välin tapahtuu, no onpahan ainakin kuntouttamista, kun sinne asti pääsen.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja Pandora » 27 Loka 2009, 00:41

Tahdonvoimaa taidat olla oikeassa, kyllä se 10% aiemmasta elämästäkin tuntuu houkuttelevalta, jos toisena vaihtoehtona on eilisen kaltaiset kohtaukset.

Voin vain kuvitella, miltä tämä minun tilani tuntuisi äidistäni, onneksi hän ei ole enää tätäkään todistamassa vaikka kipeäähän se ajatus tekee ja nyt häntä kaipaisi eniten kuin koskaan olen kaivannut. Silti olen iloinen, että hänen ei tarvitse jakaa tätä tuskaa.

Tahdonvoimaa kirjoitti:
Se on tärkeintä, mitä läheiseltään voi saada: empatia, läsnäolo ja rakkaus. Ja tuskin sen voimakkaampaa sidettä enää tulee, kuin mitä äitillä ja meillä tytöillä. Kaikista paskimpina hetkinä luonani on ollut vain äitini. Sain häneltä ihanan pienen pöytätaulun, missä lukee: "Lapseni, elämäsi ensiaskeleista lähtien olen saanut ylpeänä seurata kasvuasi. Olen tukenasi silloin, kun kokeilet siipiäsi ja myös silloin, kuin huominen pelottaa ja tarvitset olkapäätä. Minä uskon sinuun".


Tiedän tuon, minulla oli se side, olin vain se vahvempi osapuoli silloin, kun äiti sairasti, vaikka ne olivat yksiä raskaimpia hetkiä elämässäni niin se yhteys mitä sai tuntea, se rakkaus oli aivan uskomatonta. No nyt siitä ei ole kuin muistot jäljellä. Kai se kamalinta onkin, että minulla ei ole yhtäkään vahvaa olkaa, johon nojaisin. Siksi kai kirjoitan, jotta pysyisin edes jollakin tavoin tasapainossa.

Niin, kai sitä tästäkin joskus noustaan, tavalla tai toisella, mutta nyt itseasiassa pitäisi laskeutua, olen ollut luvattoman kauan koneella.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja Pandora » 28 Loka 2009, 15:03

Tästä viestistä ei tule hyvää viestiä, osa minusta sanoo, että olen muuttanut tämän ketjun liian henkilökohtaiseksi, mutta vaisto sanoo jatkamaan. Toisaalta tiedän, että ajatuksiani en voi sisälläkään pitää ja vaikka kuinka yrittäisin en osaa niitä sanoiksi pukea ja puhua läheisille. Tiedän osittain suojelevani heitä ja taas toisaalta ne harvat jotka lukevat tätä niin toivon heidän tuntevan minut niin hyvin, että tietävät minulta löytyvän voimaa ja ymmärrystä jatkaa eteenpäin.

Nämä päivät eivät ole olleet parhaita minulle, elinvoimani on niin kovin vähäinen, mutta en silti saa nukuttua hyvin ja uneni on niin kevyttä, että se ei ravitse. Voimani menevät jonnekin.

Jalkani eivät juuri enää kanna minua, vasemmassa jalassa on kipuja lähes kokoajan, oikeaa asentoa ei löydy ja polveani vihloo ikävästi. Kai satutin sen kaatuessani lauantaina. Nyt olen tajunnut, että joku häiriö joko tasapainossani tai avaruudellisessa hahmottamisessa on, siksi kaadun epätasaisella alustalla. Tämä tarkoittaa sitä, että en uskalla kävellä enää metsässä, en vaikka sydämeni haluaa sinne, en vaikka jaksaisin. Voin vain toivoa, että vielä koittaa päivä, jolloin kaikki on toisin.

Se päivä ei ole tänään, tänään hiivin ja lasken uskallanko mennä syömään tai vessaan, jos hyvä säkä käy kaikki on ok, jos huonosti niin no, käy kuten eilen. Jalkani saavat sätkyt. En voi enää istua kauan, tämäkin on liikaa, mutta haluan kirjoittaa. Maksan siitä sitten kivuilla, en tiedä koska seuraavan kerran pääsen koneelle, on kerättävä voimia.

Alaselkäni on alkanut särkeä, se kai tärähti viime kaatumisesta tai rasittui kohtauksesta, mutta voin vain toivoa, että se joskus menee ohi.

Näin viime yönä unta, se pistää hiljaiseksi. Olin hautausmaalla ja pysähdyin erään hautakiven kohdalle, se oli sileä, musta aivan kuin se olisi uusi. Luin oman nimeni kivestä, päivämäärän, mutta vuosi oli sotkettu, heräsin siihen ja voin vain toivoa, että unikirja olisi oikeassa, jokin osa elämästäni on päättymässä. Silti sairaana se vetää hiljaiseksi. Mutta sekin vain on hyväksyttävä, aivan kuin sekin, että eläimeni makaavat hiljaa, välttelevät minua. Koirani tulee kyllä kutsusta, mutta vaistoan, että se ei nauti siitä, välttelee katsettani, mutta antaa kutsua. Nekin vaistoavat, että olen sairas ja elävät vaistojensa varassa, makaavat hiljaa ja odottavat. Ne ovat tehneet niin ennenkin ja kun olen piristynyt ne riemuitsevat, sitä iloa on vaikea edes kuvailla. Mutta nyt ne vain odottavat, sitä on vaikea käsittää.

Tämä ketju hiljenee joksikin aikaa, oireeni ovat niin pahat ja voimani niin vähäiset, että minulla ei ole varaa kirjoittaa, varaa olla ylhäällä. On vain odotettava ja toivottava, että tämä menee ohi niinkuin on aina ennenkin mennyt.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 28 Loka 2009, 16:04

Ehkä ehdit jo karata, ehkä ehdit vielä lukea tämän... Joka tapauksessa sydämellinen voimahalaus sinulle Pandora! Me olemme täällä sua odottelemassa ja hengessä mukana. Ja puhelimella ja tekstiviestillä tavoittaa edelleen allekirjoittaneen, jos/kun on jotain ja vaikken osaakaan Kela-asioissa hirveesti jeesiä. Samoin se loppukesästä pallottelemamme idea on edelleen voimassa! :)
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 28 Loka 2009, 22:01

Kyllähän sitä piti sittenkin piipahtaa laittaakseni tännekin tämän linkin, jonka sain käsiini sähköposteja lukiessani:

http://www.youtube.com/watch?v=cSqmD15X ... r_embedded

Myöntäisiköhän kunta minulle tuollaisen, jotta voisimme jatkaa treenejä, edes jossakin vaiheessa?
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja Pandora » 31 Loka 2009, 14:43

Väliaikatietoja, vaihteeksi.

On se hienoa, että meiltä Suomen maasta löytyy rohkeita yleislääkäreitä. Minuun kun ei neurologit ja fysiatrit ole uskaltaneet koskea ennen kun aivokuvaukset tulevat julki niin onneksi löytyy terveyskeskuksesta osaamista. Yritin sanoa, että en halua, että minua tutkitaan vaan toivon, että minut lähetetään aivovammapoliklinikalle tai edes kuntoutuspoliklinikalle, mutta ei sellaista tarvitse miettiä ennenkuin tutkimustulokset on tulleet ja epäilen, että jos en olisi antanut tutkia niin papereissa olisi varmaan ollut tosi kivat maininnat.

No tulipahan testattua, että refleksit eivät ole enää ylireagoivat kuten aiemmin vaan polveen napsaus tuntuu koko kehossa kuin sähköiskun olisi saanut ja valitettavasti kädetkin reagoivat herkemmin kuin aiemmin. Nilkoissani ei ilmeisesti painovoimaa ole, jouduin kolme kertaa sanomaan, mutta kun minä painankin, kunnes jalat alkoivat täristä ja antamaan pieniä kouristuksia niin hermostuin, että nyt riitti.

Siinä vaiheessa lääkäri meni koneelleen. Onneksi olin jo istumassa, pienet kouristukset meni pitkin kehoa ja oli työn ja tuskan takana, että pääsin seisomaan, siinä seistessä miekkonen vielä painoi alaselkääni, kun olin sanonnut, että siihen särkee. Kipu kyllä tuntui, mutta ei toinen voinut vaan tajuta, että koko kroppa oli jo niin jäykistynyt, että minua olisi saanut painaa vaikka kuinka enkä siihen enää reagoisi.

Eipä tuo osannut enää mitään minulle sanoa, jos kipuja tulee niin, että en enää kestä niitä tai en pääse liikkumaan niin jälleen kerran sairaalan ensiapuun. Ja mihinköhän osastolle ne minut siellä pistäisi, hullujen huoneelle varmaankin tai eihän sellaista enää ole, se kuullostaa liian julmalta.

Jos lääkäriin mennessä kävelin huonosti niin ei tarvitse varmaan sanoakaan, onneksi oli saattaja, johon kykeni nojaamaan.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

EdellinenSeuraava

Paluu Käyttäjäesittely

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa