Pandoran lipas

Palstan käyttäjät voivat kertoa tarinansa

ViestiKirjoittaja Pandora » 14 Loka 2009, 10:41

Eihän se tosiaan muu auta, ei vaikka kuinka olisi kärsimätön, no aika menee nopeasti ja nyt kun on kaikki työt peruutettu niin ei minua mikään enää odota.

Tai, tänään olisi koiralla treenit, tekisi niin tosi paljon mieli mennä vaikka ihan käymään, viime yön näin siitä untakin. Mutta jo pelkkä ajomatka rasittaisi liikaa ja mitä hyötyä siitä olisi. Tulisi vain paha mieli, kun ei kuitenkaan se olisi sama. On vaan jo ikävä ja jotenkin niin no ei kai sitä selittää tarvitse.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 14 Loka 2009, 12:12

Jep, aika lähtee rullaan jossain vaiheessa tosi nopeesti. Siihen tekemättömyyteen ja ajan tuhlaamiseen tottuu... Mul meni 3 kuukautta ihan mielettömän hitaasti, nyt aika menee liian nopeesti. Kohta on taas joulu, mun deadline. No, ei ainakaan voi olla paskempi, ku viime joulu. Ja jep, kyllähän sitä elämäänsä kaipaa. Tämä elävän ruumiin, niinku kutsun tilaani, olo on pidemmän päälle tylsä. Actioniä tarttis! Tämä 2 h pväs duunia auttaa tosi paljon, mut kauan meni, et tähän pääsi. Ü Take care.
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 15 Loka 2009, 00:07

Minusta taas tuntuu, että aika menettää merkityksensä, niinkuin kaikki muukin ulkopuolinen elämä. Jotenkin sitä vain elää niin hektisesti omassa olotilassaan, yrittää ymmärtää kehoaan ja oppia kommunikoimaan sen vaativalla tavalla, että ulkomaailman uutisilla, kalenterilla ja kaikella muulla ei vain ole väliä saati sitten tilaa elämässäni. Ne eivät anna minulle mitään kosketuspintaa, ne eivät liity terveyteeni.

Olen viimein tajunnut, miksi tämä sairastaminen on niin vaikeaa, minä en juurikaan ole kunnioittanut kehoani viime vuosina. Kiireessä ja vaikeassa elämäntilanteessa juuri terveyteni on se josta olen nipistänyt. Nääntymykseen asti olen tehnyt osani ja vaatinut itseltäni melkoisesti. Sitä on mennyt niin monesta läpi suomalaisella sisulla ja nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen.

Eikä minulla juuri ole valinnanvaraa toimia samoin miten olen ennen toiminut. Kroppa ei vain anna yhtään periksi, se on armoton ja kostaa välittömästi, jos en kuuntele itseäni. Ja loppuviimein nyt olen tajunnut, missä pisteessä oikein olen. Melkoisen syvällä suossa ja keinot nousta on aika vähäiset.

Mutta kyllä minä ne vielä keksin. Jossakin on avain, se on vain löydettävä.

En halua, että elän päänsäryn kanssa jokainen päivä, en halua, että istuessani jalat ja kädet puutuvat, en halua, että auringonsäteet ja kirkas valo sokaisee silmäni ja saa ne pillastumaan. En halua huomata, että minulla ei ole voimia kävellä, en halua noustessani joutua keskittymään kävelyyn jokaisella askeleella, en halua, että kaikki kulkee vain ohitseni ja minun hiipiessä. En halua varoa jokaista liikettäni, pelätä, että kaadun tai törmään johonkin, jotka voisivat aiheuttaa kohtauksen.

Minä haluan elää, haluan nauraa estottomasti, tehdä töitä, mennä pitkälle kävelylle, haluan hengästyä turvallisesti, nukkua levollisesti. Haluan parantua.

Ironistisinta on, että minun sanotaan olevan psykosomaattisesti sairas, minusta taas en ole varmaankaan koskaan elämässäni ollut näin levollinen mieleltäni, osannut käsitellä tunteitani ja ajatuksiani näin selkeästi. Ehkä se pitääkin paikkaansa, että ihminen on hullu vasta silloin, kun se ei tunne olevansa hullu.

Ja kiitokset päiväunien tämä hullu ei tunne väsymystä lainkaan...
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 15 Loka 2009, 00:39

Voi Pandora! Niin tuttuja ajatuksia. Kaikki. Ihan kuin mun suusta about 6 kk sitten. Ja hei, SÄ nouset. Vielä tulee päivä, jolloin saat elää koko ajan varomatta. Toki kehoo me joudutaan kuuntelemaan aina ja tarkasti, mutta jokainen päivä vie sitä yliherkkyyttä pois ja kohti aavistuksen verran 'huolettomampia' hetkiä. Mutta sen ainakin on matkalla oppinut, että enää ikinä ei vähättele kehonsa avunhuutoja. Ü Mun on nyt mentävä pois, tuli silmät kipeeks - pitkäst aikaa... Vointeja ja niskaherkkä minimaalinen mutta henkisesti vahva voimahalaus kaikille!
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 16 Loka 2009, 14:39

Johan oli eeg-käynti, harmittaa aivan vietävästi. En tiedä edes mikä, sekö, että kroppa veti aivan jumiin kokemuksesta, sekö, että en osannut varautua ärsytykseen vai sekö, että ihan oikeasti jo ajattelin, että kaikki olisi ok, kun sätkyjä ei ole ollut viikkoon.

Kuinka kauan aion huijata itseäni? En vain ole kunnossa ja sillä selvä, ei ole mitään hyötyä harjoitella kolmea kertaa päivässä rentoutumaan ja meditoida, koska sitten kun hermosto ärtyy en voi tehdä yhtään mitään. Sama se, kun lakkaisi yrittämästä. Ainakin silloin saisin elää.

Tämä tuli aivan puskista, minä hölmö en edes ottanut selvää tutkimuksesta, kun lähetteessä luki, että toimenpide on täysin kivuton ja nukkuminen on jopa suotavaa. Olin juuri saanut itseni suht hyvään kuntoon, takaraivoa ei ollut särkenyt juurikaan, kävely sujui ja haaveilin niin tänään pääseväni jo lenkille. Nyt hyvä kun pääsen edes vessaan ja olen tunnin verran keränyt voimia, että jaksan mennä suihkuun pesemään mönjän päästäni. Joudun taas aloittamaan alusta kaiken.

Miten sen jaksaa ja minä, joka en yleensä hermostu tai valita vielä nolasin itseni hermostumalla hoitajalla, onpahan lisää plussaa hullujen huonetta varten. Ja aivan turhaan, tuskinpa eeg.stä edes mitään selviää.

No kai pitäisi olla onnellinen, että rasitus ei aiheuttanut kohtausta, krampit ja pakkoliikkeet kestää aina ja no niistä tuskin jää edes mitään pysyvää. Mutta kuinka monta kertaa sitä joutuu oman kroppansa takia nöyrtymään ja tajuamaan, että teen minä mitä tahansa niin se elää omaa elämäänsä.

Ja olisihan minun pitänyt varautua, mutta minä hölmö en edes tehnyt sitä. En ole terve niin en ole vaikka kuinka kuvittelisin. Jo pelkät vastaanoton loisteputket saivat silmät ärtymään, tiesin jo nähdessäni niskaan asetettavan putkityynyn, että siitä ei seuraa hyvää, no eihän tutkimusta voi muuten tehdä, pään on oltava ilmassa. Sitten kun kuulin hengityksestä, 2,5 minuuttia huohottaa niin tiesin, että sillä on seurauksensa ja vilkkuvat valot kruunasivat kaiken. Olin keskellä kauhuskenaariota ja en voinut sille yhtään mitään.

Olisin niin halunnut, että hermosto olisi kestänyt sen, minä ihan oikeasti luulin, että tämä olisi pikku juttu, mutta kaikki on lumetta ja nyt raahaan taas vasenta jalkaani, nojaan seiniin ja totean, että kaikesta levosta, varovaisuudesta ei ollut mitään apua ja ainoa mitä tunnen on turhautuminen, itsesääli ja raivo.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja DirtyDeeds » 16 Loka 2009, 15:36

Ikävä kuulla, Pandora. :( :( :( Täytyy vaan toivoa, että jossain vaiheessa alkais sullakin hellittää. Koita jaksaa!
Kovia kipuja alkaen 8/1999, niskaan tehty 1999 anteriorinen dekompressioleikkaus, väli C7-Th1 luudutettu yhteen, selässä madaltumia, instabiliteettia, protruusioita, kipuja
Blogi: http://dd-speaks-his-mind.blogspot.com/
DirtyDeeds
Foorumin ylläpitäjä
Foorumin ylläpitäjä
 
Viestit: 1613
Liittynyt: 27 Loka 2008, 23:22
Paikkakunta: Oopu

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 16 Loka 2009, 16:32

Monta monta monta kertaa joutuu nöyrtymään. Vissiin aina. Niin liikaa. Ja niin raivostuttavan pienienkin asioiden edessä. :(
Viimeksi muokannut tahdonvoimaa päivämäärä 16 Loka 2009, 19:22, muokattu yhteensä 1 kerran
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 16 Loka 2009, 17:42

Kiitoksia myötätunnosta, ei kai sitä muuta voi kuin odottaa, että kroppa taas toipuu. Että sen pitääkin olla näin heikko. Raivostuttaa kun ei osaa parantaa itseään. Kai sitä pitäisi pumpuliin kääriytyä, mutta silloinkin, pommi vain tikittää hiljaa sisälläni odottaen, että teen jotakin väärin.

Mistä jälleen kerran löydän sen kärsivällisyyden ja uskon, että kyllä se taas helpottaa, ja joskus jollakin tavalla tämä kaikki kipu, oireilu ja avuttomuus loppuu. Kaikki tuntuu vain niin turhalta aivan kuin eläisi keskellä halpaa b-luokan elokuvaa tai saippuaoopperaa, josta juonen käänteet ovat loppuneet ja jälleen on turvauduttu samaan vanhaan kuluneeseen tarinaan.

Eräs ihminen sanoi minulle, että ihminen itsessään on tärkeä, ei arvoa mitata teoilla vaan sillä, että on olemassa. Ehkä perheelleni se riittääkin, jos muuta ei ole tarjolla, mutta varsinainen taidonnäyte tarvitaan, että saan sen riittämään myös itselleni.

Sitä vain haluaisi, että jossakin olisi ihminen, joka saisi minutkin jälleen uskomaan, että tällä tarinalla on onnellinen päätös, että joku jossakin tietäisi mikä minulla on ja miten minut parannetaan. Muistatteko, kun pienenä äiti otti syliin, puhalsi haavaan ja sai kivun poistumaan. Kunpa vielä joskus saisi sen tunteen takaisin. Minun jalkani eivät kanna, tällä kertaa kirjaimellisesti. Pettymys on vain niin suuri, mutta kyllähän sitä tietää tämänkin tarinan jatkon, sitä noustaan, kunnes taas jossain vaiheessa jotenkin kaikki romahtaa ja silloin jälleen kerran pettyy ja tajuaa, että orava pyörii ympyrää, kerta toisensa jälkeen.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 16 Loka 2009, 19:46

Pandora kirjoitti:Kiitoksia myötätunnosta, ei kai sitä muuta voi kuin odottaa, että kroppa taas toipuu. Että sen pitääkin olla näin heikko. Raivostuttaa kun ei osaa parantaa itseään. Kai sitä pitäisi pumpuliin kääriytyä, mutta silloinkin, pommi vain tikittää hiljaa sisälläni odottaen, että teen jotakin väärin.


Ei voi, ei kuin odottaa. Eikä auta pumpulitkaan, kun se pitäisi saada tonne hermoston luo kalvojen sisälle. ;)

Munkin mielestä pahinta maailmassa on sairaudet/vammat, jotka ei parane millään paitsi sillä, että aika kuluu. Harjoitteet tietty auttaa, muttei ne paranna. Nopeuttaa vaan elpymistä. Ja kaikista rasittavinta on se, että jos vähänki harjoittelee liikaa, se taas vetäsee takapakkia. Ja sit on hirvee into tehdä pikkuisen enemmän, kun kunto sallii, ja sit taas se millinsadasosa on liikaa ja homma floppaa. Tiedän, tiedän, tiedän. Mutta tiedän myös, että aina sieltä nouseekin. =)

Pandora kirjoitti:Mistä jälleen kerran löydän sen kärsivällisyyden ja uskon, että kyllä se taas helpottaa, ja joskus jollakin tavalla tämä kaikki kipu, oireilu ja avuttomuus loppuu. Kaikki tuntuu vain niin turhalta aivan kuin eläisi keskellä halpaa b-luokan elokuvaa tai saippuaoopperaa, josta juonen käänteet ovat loppuneet ja jälleen on turvauduttu samaan vanhaan kuluneeseen tarinaan.


Kai se kärsivällisyys tulee pakon kautta, jossei muuten. Meitsillä ainakin.... Hirveetä. BTW: se saippusarjakin etenee mutta suuremman juonenkäänteet tulee vuositasolla, ei kuukausittain. Pakko vaan kattoo vuosi samaa paskaa ja sit helpottaa taas ja saa vähän uutta pureksittavaa, että jaksaa seuraavan vuoden taas. ;)

Pandora kirjoitti:Eräs ihminen sanoi minulle, että ihminen itsessään on tärkeä, ei arvoa mitata teoilla vaan sillä, että on olemassa. Ehkä perheelleni se riittääkin, jos muuta ei ole tarjolla, mutta varsinainen taidonnäyte tarvitaan, että saan sen riittämään myös itselleni.


Jep, näinhän ne sanoo meitsillekin. Mutta kyllä se on vaan niin, että aktiviinen ihminen ihminen toteutta itseään tekemällä. Ja kun ei voi tehdä, mennä, liikkua, kulkea ja olla vapaa, niin silloin tuntuu, että kaikki on viety. Ei mua ainakaan lohduta, että ihmiset sanoo, että ihan ok, että teet töitä vaiks sängyn pohjalta. Tai mies sanoo, että eipä se haittaa, ettet voi kantaa, nostaa, vetää, liikkua, käydä juuri missään, matkustaa, lentää, harrastaa jne. Muille ehkä ok, mutta itselleen ei. Ja kun ei miellytä itseään, ihan sama, miellyttääkö muita. Mä en ainakaan tällaiseksi jää. Joko paranen tai kuolen. Ja noista eka kuuloistaa enemmän mun pläänilta.

Pandora kirjoitti:Sitä vain haluaisi, että jossakin olisi ihminen, joka saisi minutkin jälleen uskomaan, että tällä tarinalla on onnellinen päätös, että joku jossakin tietäisi mikä minulla on ja miten minut parannetaan. Muistatteko, kun pienenä äiti otti syliin, puhalsi haavaan ja sai kivun poistumaan. Kunpa vielä joskus saisi sen tunteen takaisin. Minun jalkani eivät kanna, tällä kertaa kirjaimellisesti. Pettymys on vain niin suuri, mutta kyllähän sitä tietää tämänkin tarinan jatkon, sitä noustaan, kunnes taas jossain vaiheessa jotenkin kaikki romahtaa ja silloin jälleen kerran pettyy ja tajuaa, että orava pyörii ympyrää, kerta toisensa jälkeen.


Hei Pandora, niskan osalta sulla ON jo diagnoosi!, vielä kun päähomma selviää, niin avot! Täytyy muistaa, että niskassa todettiin kaulaytimen venytysvamma ja hermo/kalvotoiminnan häiriö ja kuntoutusennustekin oli positiivinen. Siihen on parannus/oireiden helpotuskeino, vaikka paraneminen on turhauttavaa ja hidasta. Pääsit kuitenkin ajoissa hoitoon ja kehosi reagoi CST:hen. Asiat on jo silloin puoliksi edistyneet. Tiedän, ettei pidä verrata ihmisten kohtaloita, mutta vertaan silti. Mä oon tällainen suorapuheinen, niin mitäs sitä säästellä. Niin... Monilla menee vuosia, että saa diagnoosin (tai ei saa ollenkaan), ja toiset ei saa mitään apua kuntoutuksestakaan. Sä olet selkeästi päässyt eteenpäin tässä välissä, vaikka on tullut takapakkejakin. Mutta nyt ei perkele vie edes mietitä sitä luovuttamisen mahdollisuutta. Joo, joo, joo, tiedän, helvetin ärsyttävää tekstiä, koska sisimmässäsi uskot itsekin paranemiseesi ja et edes "tartte" tätä vuodatusta! Vuodatan silti.

Mullekin on jankutettu tätä samaa "soopaa", ja vaikka oon kokenut sen jossain vaiheessa turhauttavana, ylioptimistisena kakanjauhantana, oon aina kuitenkin voinut takertua siihen, että lääkäri ja fysioterapeutti on tota jankuttanut. Ja kappas, nyt kun oon 1,5 vuotta tehnyt töitä kehon eteen, huomaan, että kyllä he varmaan ovat olleet ihan alusta asti oikeassa, vaikka mun usko on matkalla tuhat kertaa jo loppunut. ;) Rauhoittavinta lienee hyväksyä se, että
A) hommassa menee helvetin kauan, vuosia. Kuukaudet ei tunnu missään.
B) pitää tuijottaa keskimääräistä kehitystä; ei huippuja ja notkelmia.

Noi kun pitää mielessään aina ja kaikkialla, perspektiivi ja touch hommaan säilyy, vaikkei tod. aina siltä tunnu. Tämmöisiä vuodatuksia tänään.
Voimia nainen! Sinä paranet. :)
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 18 Loka 2009, 14:48

Minulle on jäänyt päähän pyörimään nuo sanasi Tahdonvoimaa.

1. kuntoutusennustekin oli positiivinen.

Ei, minä en koe, että minulla on tällä hetkellä minkäänlaista kuntoutusennustetta, se oli positiivinen ennen kohtauksien uusimista. Tällä hetkellä kaikki on jäissä, en tiedä voiko minulle antaa edes koskaan enää CST:tä, minä vain jälleen kerran odotan täysin pimennossa.

2. Pääsit kuitenkin ajoissa hoitoon ja kehosi reagoi CST:hen.

Niin pääsin "ajoissa" hoitoon ehkä keskimääräisesti ajatellen. Ja kehoni kyllä reagoi CST:hen, mutta minun on pakko myöntää itselleni, että hoitomuoto oli silloin liian raju, se laukaisi kohtaukset uudelleen ja hermostoni on kohtauksien myötä todella herkkä. En tiedä voiko sitä hoitoa antaa minulle niiden takia ja kuinka valmistautuisin siihen. Olen umpikujassa, CST on ainoa hoitomuoto, jonka tällä hetkellä tiedän, mutta en tiedä onko sekään minulle hyväksi. Sekin selviää kuvauksien jälkeen ja kokeilemalla. Silkka tosiasia on, että hoidon myötä olen saanut kolme kohtausta ja lukuisia pieniä pakkoliikkeitä, sätkyjä, kouristuksia, miksi niitä nyt sanotaankaan.

2. Diagnoosi, se minulla osittain on, mutta olenko päässyt todella eteenpäin.

Olen miettinyt sitä todella paljon, kun ajattelee, että maaliskuussa sain kuntoutettua itseni siihen pisteeseen, että pystyin toimimaan lähes normaalisti, sain kohtauksen kesäkuussa ja se vei asioita tosi paljon taaksepäin. Elin säästöliekillä ja huonovointisena, kunnes menin CST:hen ja hoito tosiaan vaikutti lihaksiini ja kalvoihin, mutta se keskeytettiin kohtauksen takia ja sen jälkeen hermostoni on ollut todella ärsytysherkkä. Kunto sahailee todella huonosta tyydyttävään. Minulta kestää päiviä selviytyä edes jollekin tasolle rasituksesta tai kohtauksesta ja ei tarvita paljoakaan, kun olen taas huonossa kunnossa.

Ja jokainen kohtaus on vienyt kokonaistilaa huonompaan suuntaan, minun kuntoni on huonontunut. Vielä kuukausi sitten pystyin käymään kylässä, ajelemaan autolla, treenaamaan varovasti, nyt en voisi edes kuvitella moista. Minulta kestää kokoajan kauemmin selvityä rasituksesta. Joten minun on pakko myöntää itselleni, että parantuminen ei edisty, päinvastoin menen kokoajan huonompaan suuntaan.

Ja pahinta on, että en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, jos lepään ja otan hyvin varovaisesti ja teen fyssarin antamat liikkeet kuntoni huononee, pienempikin rasitus aiheuttaa isommat oireet. Mutta jos rasitan itseäni jatkuvasti hermostoni on varuillaan kokoajan ja se on sama kuin kävelisin veitsenterällä, yksi väärä liike niin kaikki romahtaa. Mutta kaikki voi romahtaa myös varomalla.

A) hommassa menee helvetin kauan, vuosia. Kuukaudet ei tunnu missään.

Tämän minä allekirjoitan, jotenkin sitä tosiaan on tajunnut, että olen melkoisen syvässä suossa ja sieltä pääseminen todellakin kestää, jos sieltä edes jossain vaiheessa pääsee. Totta puhuen en jaksa tällä hetkellä edes ajatella parantumista, minulle riittää se, että saan pidettyä itseni edes jollakin tasolla toimintakykyisenä.

B) pitää tuijottaa keskimääräistä kehitystä; ei huippuja ja notkelmia.

Tätä minä pelkäänkin, keskimääräinen kehitys ei ole minun puolellani. Se on minua vastaan. Nyt tajuan mitä neurologi tosiaan sanoi siitä, että jokainen kohtaus vie tilaani taaksepäin. Sitä se todella tekee. Millä minä voin koskaan parantua, jos en kykene estämään kohtauksia?

Olen todennut, että minun ei todellakaan ole syytä katsoa tulevaan, se on täysi mysteeriö, se mihin voin luottaa on tämä hetki, juuri tämä ei huominen, ei edes tunnin päästä vaan vain tämä hetki. Koska minulla ei ole mitään muuta, johon voin sanoa rehellisesti uskovani. Se on kuin eläisi täysin irrallaan maailmasta, pelkästään vaistojen varassa. Luulen, että se on hyvin samankaltainen tila kuin eläimillä, ne elävät pelkästään viettiensä, vaistojensa ja tarpeiden mukaan. Ja juuri siinä on se tila, jossa minä voin elää. Inhimillisyys, toiveet, haaveet ja unelmakuvat ovat historiaa, ne satuttavat liikaa, koska jokainen kohtaus, jokainen takapakki romuttaa ne täysin, jokaisen kohtauksen jälkeen joudun kasaamaan ne sirpaleet uudelleen ja minulla ei ole energiaa tehdä sitä. Tarvitsen kaiken energiani tähän hetkeen, lihakseni, hermostoni tarvitsevat juuri nyt kaiken mitä minulla on. Minulla ei ole varaa tunnepurkauksiin, nekin vievät energiaa.

Enkä tiedä onko se julmaa tai luovuttamista, minusta se on äärimmäistä realismia. Siinä on itseasiassa hyvä olla, yllättävän hyvä. En tarkoita, että jättäisin kuntoutumisen ja itsestäni huolehtimisen päinvastoin luopumalla suunnittelusta ja toiveista voin parantaa itseäni parhaimmalla tavalla mitä tiedän. Se on äärimmäistä eloonjäämisviettiä.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 18 Loka 2009, 18:28

Paljon on auki asioita kohtausten jälkeiseltä ajalta. Totta turiset! Mitä noihin ajattelutapoihin tulee, ni mäkin pidän hetki kerrallaan -mentaliteettia oikein fiksuna tapana edetä just tän vamman kans. Ja nimenomaan sen myötä keskittyykin siihen toimintakyvyn säilyttämiseen, eikä ees voi ajatella päivää, jolloin ois täysin kunnossa! Huh, mitä se on? Että sais elää, niinkuin haluaa, ilman jatkuvaa stressiä siitä, milloin keho taas sekoaa? Ja samoin kannatan mainitsemaasi realistista ajattelutapaa. Pessimismillä jää helposta avuttomuuden ja yrittämättömyyden kuoppaan, ja liika optimismi johtaa helposti itsepetokseen, ja sitä myöte ylirasitukseen. On kyllä herkkää toimintaa. :( Tossa sun sairaskulussa on yks asia, mikä pisti oikein silmään. Tilan huononeminen. Mulla oli alamäkeä ekat 7 kuukautta, nyt kun luin blogia uudestaan alusta. Vasta joskus jouluna 08 alkoi hiljalle keho aueta ja olo parantua... Muistan kuin monesti olin jo lyömäs hanskat tiskiin hoitojen kans, mutta onneks sit en lyönyt. Toivotaan, että sun hermosto noudattais jotenki ees samaa kaavaa, mikäli pystyis ne kohtaukset jotenkin saamaan haltuun. Mutta siinä onkin kysymys, että miten...
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

ViestiKirjoittaja Pandora » 20 Loka 2009, 15:47

Mä taidan ihan oikeasti hakea seuraavan sairasloman ihan suoraan masennukseen vaikka todellisuudessa ei minulla ole masennusta niin luulisin, että sellaisella diagnoosilla saa ymmärrystä pikkasen enemmän kuin retkahdusvamman diagnoosilla.

Kela on nyt sitten päättänyt, että minun pitää sairaslomahakemuksen ja tapaturmaselvityksen ja sairaslomatodistuksen lisäksi toimittaa sairaskertomuksetkin vaikka todellisuudessa niitähän ei tarvitse ohjeiden mukaan lähettää vaan lääkärin arviointi työkyvystä riittää ja se todistetaan sairaslomatodistuksella.

Heidän mukaansa, kun ilmeisesti en ole sairastunut oikeasti vaan lääkärit ovat ihan leikillään kirjoittaneet sairaslomatodistuksia ja nyt minä vain huijaan yhteiskunnalta rahaa, yrittäjä kun olen niin olenhan voinut salaa tehdä töitä. Jos en Kelan lääkärin mukaan sitten oikeasti olekaan sairas niin mullehan ei tarvitse maksaa sairasloma-ajalta korvauksia. Minä kun olen herrajestas mennyt ja erehtynyt hakemaan arvon laitoksesta kahdelle kuukaudelle sairaslomaa.

Siis ihan oikeasti, mä en edes tiedä enää itkeäkö vai nauraa, sen verran alkaa ottaa päähän. Taidan laskea muutamaan kertaan kymmeneen ja mennä pihalle lenkille. Kai minun pitää seuraavaksi toimittaa tase ja tulosarvio ja silminnäkijälausunnot siitä olenko tehnyt pimeästi töitä vai en.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja fedja » 20 Loka 2009, 15:56

Mikä ihme siellä Treella oikein vaivaa noita viranomaisia? Vai onko tuo kohtelu siitä, että olet yrittäjä? Vai kenties hoitava lääkäri merkitty vakuutusyhtiön ja Kelankin taholta?

Harvemmin se on jo tuossa vaiheessa noin hankalaa, mutta TV:llä tais olla samaten.
Master of Kiristys and Jumitus
fedja
Foorumin ylläpitäjä
Foorumin ylläpitäjä
 
Viestit: 1735
Liittynyt: 28 Kesä 2008, 17:18

ViestiKirjoittaja Pandora » 20 Loka 2009, 15:57

Niin, tämä sitten on huijausta ja teidän manipulointia, jotta luulette, että olen sairas.

Eli sunnuntaina onneksi hermosto hieman rauhoittui ja itseasiassa kykenin olemaan ihan kiitettävästi pystyssäkin, sain ihan pikkuisen ulkona haravoituakin, mikä tunne! Se sitten kostautui maanantaina. Heräsin viideltä aamulla ja mikään asento ei ollut hyvä, ylhäällä ei voinut olla ja silmiä ei pystynyt pitämään kiinni, joten ainoa vaihtoehto oli jälleen olla mustan huivin alla, nukahtelin pariin otteeseen, mutta olipahan taas kokemus.

Iltapäivällä onneksi lepo tuotti sen verran hedelmää, että pärjäsin melko hyvin, vaikka päätä särkikin. Kävin jopa kaupassa sillä seurauksella, että jalka oireili ja silmät räpsyi. En tiedä mikä tuohon jalkaan tuli, se oli aivan kylmä pohkeesta alaspäin ja ei ihan puutunut eikä kouristanut, mutta se oli vain sellaista sietämätöntä oloa. On se ennenkin ollut, mutta ei taas pitkään aikaan.

Samalla maatessa tuli oivallettua mikä viimeisestä kohtauksesta jäi, pysyvä ääniherkkyys. En kykene kuuntelemaan musiikkia, kun alkaa hermosto ärtymään, naputukset ja kaikenlaiset rytmiset ääntelyt ärsyttää, en kestä kuunnella toisten puhetta, jos keskityn johonkin ja kukaan ei saa puhua päällekkäin, koska päätä alkaa kivistämään. Veemäisintä oli eilen kuunnella yhtä maailman parasta biisiä radiosta ja samalla kärsiä mielettömästä kivistyksestä, mutta luonto ei antanut periksi huutaa, että radio kiinni ennenkuin kappale loppui.

Mutta hei, ai niin taas unohdan, enhän minä ole sairas, joten kuvittelen vain nämäkin oireet, joten ihan hyvin voin mennä parin tunnin lenkille metsään, siitähän ei todellisuudessa mitään seuraa, kun minussa ei ole mitään vikaa.

Jos nyt ei sentään.
Pandora
Kiivas niskoittelija
Kiivas niskoittelija
 
Viestit: 240
Liittynyt: 01 Heinä 2009, 23:21

ViestiKirjoittaja tahdonvoimaa » 20 Loka 2009, 18:52

fedja kirjoitti:Mikä ihme siellä Treella oikein vaivaa noita viranomaisia? Vai onko tuo kohtelu siitä, että olet yrittäjä? Vai kenties hoitava lääkäri merkitty vakuutusyhtiön ja Kelankin taholta?
Harvemmin se on jo tuossa vaiheessa noin hankalaa, mutta TV:llä tais olla samaten.


Kaks kuukautta maksetttiin ja siihen jäi. Ihan sama, mitä selitti, mikään ei kelvannut. Ja kyllä, Kela vaati multakin saikkukertomukset vain todetakseen, että kiitti ku toimitit, mutta ei tämä tilannetta muuta. Ne vaan kattoo sieltä kertomuksesta, ettet oo puhunut ihan paskaa, mutta itse päätökseen se ei kuulemma suuremmin vaikuta.

Ja taitaa olla niin, että täällä kaikki vammasta ymmärtävät lääkärit, jotka ajaa potilaan etua, on todella vihattuja henkilöitä. Tampere on muutenki ni sisäänpäin lämpeävä kaupunki lääkäri/vy/Kela-piireissä, etten ihmettele yhtään.

Ja btw, mä hain saikut työntekijänä, koska totesin, että yrittäjänä en ainakaan saa mitään. Ja siis olenkin työntekijä, koska mulla on osakeyhtiö, jossa oon vähemmistöosakkaana ja nostin säännöllisesti palkkaa. Ei auttanut ei! V*n perseestä kaikki täällä.

Pandora, koitahan kärvistellä! :)
Herkistyneellä hermostolla ja niskan retkahdusvammalla höystettynä jokainen päivä on yhtä juhlaa ja ihmettelyä! Ihmettelen sitä täällä nykyään: http://onnipotkas.wordpress.com
tahdonvoimaa
Erittäin kiivas niskoittelija
Erittäin kiivas niskoittelija
 
Viestit: 1398
Liittynyt: 15 Elo 2008, 18:58
Paikkakunta: Tampere

EdellinenSeuraava

Paluu Käyttäjäesittely

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron